For the Moon

34.

"Felix!"

"Mitä?" kutsuttu kysyi närkästyneenä tullessaan häirityksi kesken 5-Minute Craftsin tee-se-itse- sateenkaaripuhelimenkuoret ohjevideota.

"Sulla on sukat väärissä jaloissa", Seungmin sanoi vakavana. Pähkinähiuksinen vilkaisi jalkojaan välinpitämättömänä ja jatkoi videotaan. "Ihan oikeesti sun pitää –"

"Enkä! Ihan sama, olkoon väärissä jaloissa ja vaikka väärinpäinkin, mä haluun kattoo tän loppuun."

"Mutta –"

"Changbin", Felix ulvahti. "Seungmin kiusaa!"

Jeongin pudisteli päätään ja laski katseensa puhelimeensa. Hän ei juuri sillä hetkellä jaksanut kuunnella ystäviensä kinastelua, joka oli kaiken lisäksi ihan aiheeton... Felixin sukat eivät olleet väärissä jaloissa. Tai jos olivat, ei sillä ollut mitään väliä, koska sukat olivat aivan täysin identtiset.

Jeongin huokaisi. Sitten hän katsahti ystäviinsä ja nousi seisomaan. "Mä meen käymään ulkona."

Ja ennen kuin kukaan kerkesi sanoa mitään, punapää oli jo kääntynyt ympäri ja lähtenyt käymään "ulkona". Oikeasti hän oli menossa Hyunjinin luokse.

Pimeä käytävä ei ollut koskaan tuntunut niin lyhyeltä, mutta samaan aikaan niin pitkältä. Jeongin ei halunnut mitään muuta kuin kaatua vanhemman kainaloon ja olla taas niin kuin ennen. Mutta hän ei tiennyt, mitä Hyunjin tulisi sanomaan.

Hän olisi tehnyt paljon, jos maailmankaikkeus olisi antanut hänelle vastauksen tähän kysymykseen. Jeonginin mielenrauha olisi taattu.

Mutta tämä oli elämää. Elämä ei ollut helppoa, eikä mitään saanut, jos ei asian eteen jotain tehnyt. Paitsi jos oli hyvä tuuri, niin sitten, mutta tuskinpa tämä asia mihinkään etenisi, jos Jeongin olisi jäänyt sänkynsä pohjalle odottamaan vanhemman ilmestymistä.

Paitsi että juuri niinhän oli edelliskerralla käynyt –

No kuitenkin.

Jeongin pudisti päätään ja mietti, mitä taas mietti ja nauroi itselleen, koska ajatus oli niin naurettava, että se alkoi ihan naurattamaan.

Kohta puinen ovi oli jo hänen edessään, ja sen metallinen salpa kiilteli houkuttelevasti, kuin se olisi kutsunut avaamaan. Ehkä se oli se maailmankaikkeuden neuvo, jota Jeongin oli hetkeä sitten kaipaillut. Tai sitten ei.

Joka tapauksessa Jeongin astui lähemmäs ja aukaisi salvan, veti oven auki ja asteli sisään hengitystään pidätellen.

Hiljaisuus oli korvia huumaava, Hyunjin ei kääntynyt työpöytänsä ääreltä. Jeongin oli jänistää ja paeta saman tien ulos huoneesta, mutta hän ei tehnyt niin. Uteliaisuus oli liian pistävää.

"Hyunjin?" Jeongin kysyi hiljaa, äänellä, joka oli paljon vakaampi kuin mitä hän oli ajatellut, että se olisi.

Hyunjin liikahti pienesti, kääntyi hitaasti ympäri tuolillaan ja katsoi nuorempaan vakavasti. "Ootsää varma tästä?"

"Varma mistä? Siitä että tää toimii vai siitä, että mä rakastan sua?" Jeongin tiesi patistelevansa toista, mutta ei hän tiennyt parempaakaan tapaa.

"Siitä että sä jaksat oottaa, että mä uskallan taas rakastaa jotakuta."

Jeongin istahti pehmeälle sängylle ja mietti. Ainakin Hyunjin sanoi sen suoraan. Jeongin ei voisi hoputtaa, hänen tulisi olla kärsivällinen, hänen pitäisi antaa aikaa. Hän ei välttämättä tulisi kuulemaan kolmea pientä sanaa kuka ties kuinka pitkään aikaan.

Mutta oliko hän varma?

Oli.

Tietenkin hän halusi, että Hyunjin rakastaisi häntä, tietenkin hän haluaisi myös kuulla sen ääneen. Mutta hän ymmärsi. Ja eikö terveet parisuhteet muutenkin perustuneet kompromisseihin?