For the Moon

30.

Jeongin havahtui lämpimään ilmavirtaan kasvoillaan. Hän oli selvästikin nukahtanut vanhemman sänkyyn ja ottanut pienet torkut. Punertavahiuksinen oli liian laiska avaamaan silmiään, joten sen sijaan hän vain mutisi jotain tokkuraisena.

"Innieee..." Hyunjin kutsui hiljaa pehmentäen äänensä niin, että se sai nuoremman värähtämään. "Sun pitäs mennä takas, sulla on huomenna koulua."

"En mä haluu", Jeongin mutisi ja koitti kääntyä kyljelleen vältelläkseen sängystä nousemista, mutta huomasi vanhemman pitelevän häntä lujasti käsistä. Tämä oli liittänyt heidän sormensa toistensa lomaan ja painanut pienemmän kädet vasten valkeita lakanoita.

"Sun pitää."

"Elä jaksa, mä en –" Jeonginin sanat katkesivat ja hän säpsähti pienesti avatessaan silmänsä ja kohdatessaan Hyunjinin kauniin katseen. Tuon jäänsiniset silmät saivat Jeonginin vieläkin hätkähtämään, vaikka katsekontakteja olikin kaksikon välillä jaettu ainakin satoja, ellei jopa tuhansia.

Hyunjin hymyili tietävästi katsellen alapuolellaan makaavaa punapäätä. "Pelkäätsä mua?"

Jeongin pudisti päätään vanhemman kysyville sanoille. "Ei se sitä oo... Sä vaan... oot niin..."

"Oon mitä?" blondi kysyi kiusoitellen. "Kaunis?"

"Joo."

"Joo?"

Jeongin naurahti toisen äänensävylle ja kurottautui suutelemaan poikaa yllään. Kauaa hän ei jaksanut pidellä yläkroppaansa ilmassa, mutta se ei haitannut, sillä Hyunjin seurasi häntä takaisin patjan tasolle. Vanhempi päästi Jeonginin kädet vapaiksi, ja tämä kietoi ne pitkähiuksisen kaulaan.

Jeongin tunsi jonkin lämpimän vihlaisevan rintakehäänsä, sormiensa kihelmöivän ja perhosten pyrähtävän vatsassa, ja se kaikki oli saada hänet hulluksi, koska hän oli aivan helvetin rakastunut. Siinä ei ollut mitään järkeä, eikä hän tiennyt, mitä tehdä asialle. Hän ei tiennyt Hyunjinista läheskään kaikkea, mutta silti hänestä tuntui, että se oli tässä.

Kaikki mitä hän halusi ja tarvitsi.

Ennen kuin suudelma kerkesi käydä liian ahnaaksi, he lopettivat ja jäivät vain katsomaan toisiaan. Jeongin hymyili, ja niin teki myös Hyunjin. Hetki tuntui pehmeältä ja lämpimältä, rakkautta oli ilmassa ja poikien katseissa. Se tuntui oikealta hetkeltä kertoa vanhemmalle miltä Jeonginista tuntui.

"Mä rakastan sua", Jeongin sanoi hiljaa kädet toisen niskassa ja kirkkaansinisiin silmiin tuijottaen. Hänen äänensä oli vakaa ja varma, vaikka pään sisällä kuohui.

"Innie..." blondi sanoi äänenpainolla, joka ei voinut tarkoittaa kuin vain yhtä asiaa.

Hyunjin ei tuntenut samoin.

Se kuului äänestä, sen näki kasvoista, sen pystyi kertomaan kehonkielestä, joka oli yhtäkkiä taas niin sulkeutunut, kylmä ja kova. Hymy tippui, katse siirtyi, ote löystyi, mutta pysyi sentään. Mutta se oli silti selvää.

Jeongin tunsi olonsa niin typeräksi. Hänen poskiaan alkoi kuumottaa ja yhtäkkiä hän halusi vain pois. Pois tästä nolosta tilanteesta, pois Hyunjinin luota, pois koulun kellarista, jossa hän ei muutenkaan saisi olla.

Hän työnsi vanhemman pois yltään ja kömpi ylös sängystä silmät kostuen. Sekunneissa hän oli jo ulos huoneesta, poissa sängylle jähmettyneen blondin luota. Hän kuuli nimeään huudettavan, mutta hän ei jäänyt kuuntelemaan, vaan lukitsi salvan ja lähti puolijuoksua käytävää pitkin. Pois pois pois.

Jeonginia hävetti. Häntä hävetti, nolotti ja itketti. Hän oli vihainen. Hän oli vihainen itselleen ja Hyunjinille. Hän oli vihainen heille molemmille niin paljon, että olisi melkein voinut lyödä jotakin.

Hän oli vihainen itselleen, että oli uskonut Hyunjinin vastaavan. Hän oli vihainen, että oli ajatellut, että tämä kaikki oli merkinnyt jotain. Hän oli vihainen, että oli rikkonut koulun sääntöjä, vihainen että oli tavannut vanhemman, vihainen että oli kiintynyt tähän. Hän oli vihainen, että oli mennyt rakastumaan sillä tavalla. Näin nopeasti ja päättömästi, sokeasti kuin idiootti.

Hän oli vihainen myös Hyunjinille. Siitä, kuinka tuo välitti, siitä kuinka tuo katsoi ja kosketti niin kuin Jeonginillä olisi oikeasti ollut jotain väliä. Hän oli vihainen, että Hyunjin oli saanut hänet uskomaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Hän oli vihainen Hyunjinille, mutta enemmän itselleen.

Ja niin kuin tämä ei jo olisi ollut tarpeeksi, häneen myös sattui. Hänen sydämeensä ja tunteisiinsa sattui. Hänen keuhkoihinsa ja päähänsä sattui. Hänen sieluunsa sattui. Häneen sattui se sulkeutunut katse Hyunjinin silmissä, se katse, joka oli vain hetkeä aiemmin sanonut, että Jeongin oli tärkeä. Mutta se katse oli muuttunut. Ehkä se oli tajunnut, että Jeongin otti koko jutun vähän turhan vakavasti.

Jeongin tiesi, että hän rakasti Hyunjinia. Sitä hän ei epäillyt. Mutta hän vihasi sitä. Hän vihasi suutaan, joka oli mennyt sanomaan ne sanat, hän vihasi itseään, koska oli ajatellut sanojen ääneen lausumisen olevan hyvä idea. Kyllä hän olisi voinut elää asian kanssa ainakin jonkin verran pidempään, vaikkakin se olisi merkinnyt sitä, ettei hän tiennyt, että Hyunjinin tunteet eivät olleet samat kuin hänen omansa.

Jeongin oli päässyt käytävän loppupäähän. Hän hidasti vauhtiaan, kosketti varovasti kasvojaan ja varmisti sen, minkä oli oikeastaan jo tiennyt.

Hän oli itkenyt. Hän oli itkenyt kuin mikäkin säälittävä pikkukakara – mikä hän oikeastaan olikin – ja päästänyt silmänsä turpoamaan ja punertumaan niin, että nyt niitä pitäisi löyhyytellä pidemmänkin aikaa ennen kuin hän uskaltaisi näyttäytyä ystäviensä edessä.

Hän pyyhki kasvonsa, nyyhkäisi pari kertaa ja pakotti itsensä ryhdistäytymään. Hän lähti hitain askelin kävelemään kohti huonettaan, mutta pysähtyi matkalla vessoille pesemään kasvonsa kylmällä vedellä ja muutenkin rauhoittamaan itsensä.

Jeonginia hävetti ja sattui.

Sanoja: 744

Olipas lyhyt ja traaginen

10 lukuu jäljellä