For the Moon

23.

"Millon se tuntuu kaikista pahimmalta?"

Hyunjin nosti katseensa paperista Jeonginiin ja hymyili pienesti. Jeongin oli roikkunut koko joululoman Hyunjinin luona, vaikkakaan yöksi tuo ei ollut vielä uskaltanut jäädä. Jackson oli monena iltana käynyt pitämässä Jeonginille seuraa ja ehdottanut, että tuo menisi kouluun jääneille oppilaille järjestettyihin elokuva- ja seurailtoihin. Jeongin oli kieltäytynyt kohteliaasti.

"Just vähän ennen ku se tapahtuu. Ja ku oon sisällä."

Jeongin kurtisti kulmiaan. "Ja oot koko ajan sisällä?"

Hyunjin ei vastannut, katsoi vain surua kielivillä silmillään.

"Entä sen aikana?" nuorempi kysyi jättäen huoneeseen lukittautumisesta puhumisen sikseen.

"Sen aikana..." Hyunjin sanoi hitaasti. "Sen aikana se on parasta. Se tunne, kun saa juosta vapaana, ehtymättömillä voimilla metässä, eikä tarvii ajatella mitään. Se on paras tunne, mitä ihminen voi kokee. Siinä ikään kuin sulautuu toiseen sieluun, toiseen ruumiiseen, eikä ajattelua oo koskaan ollu olemassakaan."

Jeongin hymyili pienesti katsoessaan onnen sekaista kaipuuta vanhemman kasvoilla. Hän kuuli tämän äänestä kokemuksen tuoman varman tiedon, eikä voinut muuta kuin kadehtia. Kadehtia olematonta asiaa, pelkkää tekemistä, metsässä kirmaamista.

"Hyunjin?" Jeongin kysäisi pysäyttäen toisen ajatuksenvirran. Kun nuorempi oli varma, että oli saanut pitkähiuksisen huomion, hän jatkoi. "Voitaisko me... Oisko mitenkään mahollista, että me mentäis viikonloppuna ulos?"

Hyunjin jähmettyi, muuttui vieläkin jäykemmäksi, jos se edes oli mahdollista. "Niin että mitä?"

"Kyllä sä kuulit. Mennään ulos. Lauantaina, eikö?"

Vaaleahiuksinen näytti epäröivältä, mikä jo itsessään kertoi Jeonginille, että tuo suostuisi. Hyunjin olisi kyllä heti sanonut, jos ei olisi halunnut, ja koska tämä ei ollut päättänyt kieltäytyvänsä, kävi houkutus liian suureksi.

"Okei, mennään sitten."

¤

Jeongin oli lievästi kauhuissaan. Hän käveli pimeää käytävää pitkin pienesti tärisevä vanhempi vierellään ja vilkuili tähän levottomana.

Jacksonille hän oli sanonut voivansa hieman huonosti ja menevänsä normaalia aikaisemmin nukkumaan. Hän toivoi, ettei hänen valvojansa olisi liian huolehtivainen ja menisi tarkistamaan, että Jeonginillä oli kaikki hyvin. Hän oli kyllä yrittänyt vakuuttaa Jacksonille olevansa ihan kunnossa.

"Mulla on kaikki ihan hyvin, Innie, älä stressaa. Mä en luota itteeni liikaa, mutta jos mä en ois 100 prosent- okei, 99 prosenttia varma, etten mää tee sulle mitään, mä en alkais tähän. Se on ulkona niin paljon helpompaa."

"Mutta se on vaarallista, eikö? Muuten sää tekisit tän joka kuukausi..."

Hyunjin hymähti mutta vakavoitui sitten. "Mä pärjään. Mulla on sut."

¤

"Miten tää nyt käytännössä sitten niinku toimii?"

Hyunjin näytti jo nyt voivan paljon paremmin kuin vain hetki sitten, kun he olivat vielä olleet koulurakennuksen sisällä. Tärinä oli loppunut, levottomuus kadonnut hänen kehostaan. Tuo hymyili, mutta oli jotenkin todella etäinen.

"Kuulitko sää?"

"Mm...?"

"Hyunjin!"

Kutsuttu napsahti ulos omista ajatuksistaan ja käänsi katseensa hetkeksi Jeonginiin. Sitten se oli taas metsässä. "Oota täällä."

"Hyunjin!"

Mutta vanhempi oli jo lähtenyt juoksuun, eikä Jeongin edes yrittänyt saada tuota kiinni. Menkööt sitten, jos kerran halusi. Jeongin jäi katsomaan toisen perään kasvoillaan lämpimän hämmentynyt hymy ja rintakehässään tulkitsematon tunne.

Aika kului kuolettavan hitaasti. Jeongin ei tiennyt, mitä oli kuvitellut ulkoilun ihmissuden kanssa olevan, mutta hän ei ollut arvannutkaan, että se olisi näin tylsää. Mielenkiintoisin asia, mitä Jeongin pystyi tekemään, oli tähtien laskeminen, mikä ei ollut kauhean antoisaa. Aika ei niin sanotusti lentänyt siivillä.

Yö alkoi hiljalleen kääntyä aamun puolelle saaden puuta vasten torkahtelevan Jeonginin valpastumaan. Yön aikana oli kuulunut pari kertaa satunnaista ulvontaa kauempaa metsästä, ja jostakin syystä se oli saanut väsyneen hymyn muodostumaan Jeonginin huulille. Viimeiseen puoleen tuntiin ei ollut kuulunut mitään.

"Jeongin?"

Kutsuttu hätkähti yhtäkkistä ääntä ja käänsi katseensa vasemmalle puolelleen. Siinä Hyunjin seisoi, parin metrin päässä nuoremmasta. Hänen pitkät hiuksensa olivat tuulentuivertamat ja suupielet kääntyneet pehmeästi ylöspäin. Hän näytti rennommalta kuin kertaakaan aiemmin.

"Hei", Jeongin sanoi hiljaa, hieman epävarmana siitä, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Hyunjin nyökkäsi, käveli hitaasti nuoremman luokse ja istui tämän viereen. Metsäntuoksuinen pää laskeutui kevyesti väsyneen pojan olkapäälle saaden levollisuuden leviämään pojasta toiseen.

"Taivas on kaunis tänään, eikö?"

Sanoja: 574

Tulipas tästä jotenkin hirveen hajanainen ja lyhyt, itkettää

(Ei tosin enään, though, koska pääsen kerranki ajoissa nukkumaan, enkä ehkä oo ihan kuollu huomenna)

+ Päivän biisi: New thing by ZICO, koska rakastan sen viboja (onpa taas hyvin epäsuomenkielinen sana)