For the Moon

20.

Jeongin puri huultaan. Hän ei tiennyt oliko enemmän peloissaan vai innoissaan Hyunjinin tapaamisesta. Oli kulunut melkein viikko tapahtuneesta, seuraavalla viikolla oli koeviikko ja Jeonginin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla lukemassa. Mutta hän oli silti täällä, raskaasta kouluviikosta ja kaikesta muusta huolimatta.

Hän toivoi saavansa vastauksia.

Tunnelma oven ulkopuolella ei ollut enää uhkaava, kuten Jeongin nyt osasi viimekertaista ilmapiiriä nimittää. Oikeastaan se oli jotenkin odottava ja jopa kannustava – tai niin Jeongin ainakin itselleen uskotteli. Halusihan hän tietää, ja kovasti halusikin. Siihen ei vain ollut muuta keinoa kuin astua sisään.

Ovi aukesi kiltisti ja paljasti takaansa kauniin vaaleatukan. Hyunjin näytti aivan siltä kuin olisi koko viikon vain odottanut Jeonginia saapuvaksi – ehkä hän olikin. Vakava ilme vanhemman kasvoilla sai Jeonginin rintakehän kylmenemään ja varpaat kipristelemään hermostuksesta.

"Hyunjin?" Jeongin kysyi hiljaa. Hän oli iloinen, että tämä oli kunnossa.

Vanhempi ei vastannut. Hän katseli Jeonginia hiljaa ja astui sitten täysin yllättäen lähemmäs. Hyunjinin käsi tärisi, kun hän kosketti hellästi – jotenkin kauhistuneena – jo lähemmäs parantunutta haavaa nuoremman kaulassa.

"Hyunjin, mitä tää on?" Jeongin kysyi hiljaa, hämmennys äänestään paistaen. Toinen ei vastannut. Nuorempi katsoi sinisiin silmiin kysyvänä ja sanoi sitten naurahtaen: "Ootsä joku vampyyri, vai?"

Mistä tämä olisikaan voinut tietää, kuinka lähelle totuutta osui.

Hyunjin huokaisi melkein neutraalisti, jos huokaukset neutraaleja pystyivät olemaan. Hän antoi kätensä tippua ja astui askeleen taaksepäin.

"Laita ovi kiinni", Hyunjin sanoi hiljaisella äänellä. Jeongin kurtisti kulmiaan kummastuneena, mutta toimi toisen käskyn mukaan. Hän käveli hitaasti ovelle ja sulki sen katsoen Hyunjinia hämillään. Miksi tuo nyt yhtäkkiä välittä jostakin ovesta? Olihan se aina ennenkin ollut auki.

"Mm?" Jeongin mumahti ihmeissään ja käveli takaisin vanhemman luokse.

Hyunjin huokaisi. "Käänny ympäri. Kato sitä hiton ovea."

Jeongin hätkähti teräviä sanoja, mutta teki kuten käskettiin. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. "Mikä se on?"

"Ovi, idiootti", Hyunjin äyskähti.

"Rude", Jeongin mutisi muttei ottanut sanoja itseensä. Tässä oli selvästikin jotain tärkeämpääkin meneillään. "Mä tarkotin, et mitä ne on..."

"Kynsien jälkiä", Hyunjin sanoi ääni väristen. Jeongin yritti kääntyä muttei kerennyt ennen kuin Hyunjin oli jo napannut lujalla otteella tuon olkapäistä. "Niinku sun kaulassaki."

Hiljainen 'oh' karkasi Jeonginin huulien välistä. "Eli sä oot joku... superkynsikäs?"

"Nyt ei oo aika vitsailla", Hyunjin sanoi vakavalla äänellä.

"Okei", Jeongin mutisi. Hän halusi nähdä Hyunjinin, mutta tuo ei jostain syystä antanut.

Pari minuuttia oli täysin hiljaista, kun Jeongin ei uskaltanut puhua ja Hyunjin vain pysyi hiljaa. Oli oikeasti hiljaista, ihan kuin haudassa. Haudanhiljaista. Jeongin mietti, eikö täällä ollut edes ilmastointia.

"Älä sekoo, mutta voitko kääntyy..."

Jeongin kohotti kulmiaan vanhemman sanoille ja äänenpainolle. Tuskin hän enää tämän enempää sekoaisi.

Hän kääntyi ja katsoi pitempään kysyvästi. Hyunjin hymyili kylmää hymyään hermostuneesti ja raotti epäröiden suutaan. Valkea hammasrivistö tervehti Jeonginia innokkaasti esitellen teräviä, ihmiselle väärän muotoisia reunojaan. Hyunjin sulki suunsa ja sipaisi hiuksensa oikean korvansa taakse. Jeongin katsoi suippokärkistä korvaa utelias katse silmissään.

"Entä kynnet?"

Hyunjin räpytteli silmiään hämmentyneenä, mutta näytti kyntensäkin. Jeongin katsoi, kuinka ne ensin kasvoivat pidemmiksi ja terävämmiksi ja palasivat sitten alkuperäiseen muotoonsa.

"Mä tiesin, ettei noin nätti voi olla todellinen..." Jeongin mutisi itsekseen. Hyunjin päätti olla mukava ja esittää, ettei kuullut mitä toinen sanoi, vaikka erityisen tarkan kuulonsa myötä olisi kuullut jopa hiiren viiksikarvojenkin värähtelyn huoneen nurkassa.

"Eikö sua oikeesti hetkauta enempää?" Hyunjin kysyi epäuskoisena. Jeongin piti siitä, kun vanhempi näytti tunteita. Hän pudisti päätään.

"Kunhan vaan et yritä jatkossa listiä mua", Jeongin sanoi naurahtaen, mutta Hyunjin oli varma, että kuuli pelon häivähdyksen toisen äänessä.

"Joo, en yritä." Vaikka aihe oli herkkä, pitkähiuksinen sai äänensä vakaan kylmäksi, mistä oli pakostakin hieman ylpeä.

"Miten tää sitten toimii niinku käytännössä? Tai siis onko se ollu aina vai ja millon niinku? Ja osaatsä hallita sitä ja niin...? Tiiät sää", Jeongin sanoi sanoissaan aavistuksen takellellen. Hyunjin mietti hetken ennen kuin vastasi.

"Yleensä se pysyy hallinnassa, mutta se mukautuu tosi paljon mun henkiseen tilaan. Eli siis yksikertaisesti sanottuna se karkaa, jos mulla on joku isompi ongelma tai vaikka selvittelemättömiä tunteita. Sillon mikä vaan asia, esim pienikin ääni, voi laukasta sen" – poika loi merkitsevän katseen nuorempaan – "Myös pelko tunteena saa mun eläimellisen puolen riistäytymään käsistä."

"No huh", Jeongin huokaisi. "Toi on varmaan aika raskasta."

Hiljaisuus heidän välillään puhui enemmän kuin tuhat sanaa. Jeongin pystyi aistimaan vanhemmasta jotain vaikeaa, sietämätöntä kipua ja pahaa, mutta ei hän uskaltanut kysyä, ei kun vanhempi oli niin varuillaan. Hän oli varuillaan kuin nurkkaan ajettu eläin.

"Onks se niinku täydenkuun aikaan, vai?" Jeongin kysyi rikkoen painostavan ilmapiirin.

Hyunjin nyökkäsi. "Joo, se on ollu jostai 13-vuotiaasta asti joka kuukausi, just täyenkuun aikaan... Sillon se on ihan holtitonta, eikä sitä voi yleensä hallita mitenkään – jos oon sisällä. Saat oikeestaan olla kiitollinen, että se ei ollu vielä kunnolla alkanu, ku tulit. Muuten olisit hyvin todennäköisesti tähän mennessä jo kuollut."

"Mukavaa", Jeongin mutisi. Häntä jäi häiritsemään toisen 'yleensä', mutta se oli taas yksi asia lisää, josta ei uskaltanut kysyä. Josta ei voinut kysyä.

Pitkään heillä ei riittänyt keskustelunaiheita ja molempia alkoi selvästi jo väsyttää, joten lopulta Jeongin päätti ilmoittaa lähtevänsä.

"Hei, Jeongin", Hyunjin kutsui hiljaa, kun nuorempi oli jo astelemassa ovesta ulos. Jeongin pysähtyi ja kääntyi takaisin puhuneeseen päin.

"Niin?"

"Saanko mä halata sua?"

Nuoremman kulmakarvat pomppasivat taivaisiin, kun tuo käsitti kysymyksen sisällön. Hyunjin oli jo sanomassa jotain – todennäköisesti peruakseen pyyntönsä – mutta Jeongin myöntyi nopeasti ja palasi vanhemman luo.

He halasivat kömpelösti. Hyunjin painoi kasvonsa lyhyemmän olkapäähän ja painautui mahdollisimman lähelle. Jeongin oli ihmeissään, mutta jollain tavalla hän ymmärsi kiitoksen, joka välittyi vanhemman kosketuksesta. Punapää piti tavasta, jolla Hyunjin veti hänen tuoksuaan sisäänsä ja rentoutui aavistuksen – silti enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

"Hyvää yötä, Innie", Hyunjin kuiskasi ennen kuin vetäytyi halista ja oli kuin mitään normaalista poikkeavaa ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Jeongin ei kuitenkaan valittanut, sillä lempinimi soi hänen päässään vielä silloinkin, kun hän jo oli omassa sängyssään vällyjen alla ja kuunteli Felixin puhelinkeskustelua naapurihuoneen pojan kanssa.

Sanoja: 905

Päivän biisi: Losing You by WONHO

Rakastan tätä biisiä

Samaa ei voi sanoo tästä luvusta, mutta koittakaa kestää

Muistakaa, että joskus on ihan okei, ettei jaksa <3