For the Moon

36.

"Jeongin?"

Nimensä kuullut käänsi päätään aavistuksen nähdäkseen vieressään makoilevan pojan. Tämä katseli nuorempaan pehmeästi hymyillen ja sipaisi sitten punertavan hiussuortuvan pois Jeonginin kasvoilta.

He katselivat hetken toisiaan ennen kuin Jeongin käänsi huomionsa takaisin koulukirjoihinsa – vain tullakseen kutsutuksi saman tien uudestaan.

"Mitä?" punapää naurahti. Ei häntä vanhemman keskeytykset mitenkään haitanneet, mutta kyllä ne historian kotitehtävätkin pitäisi joskus tehdä.

"Oot nätti."

"Aww." Jeongin punastui.

"Ei mut oikeesti", Hyunjin sanoi laskien sormensa nuoremman kasvoille. Hän siveli niitä hellästi, kevyin kosketuksin, keskittynyt ilme kasvoillaan.

"Kiitos", Jeongin naurahti ja kurottautui painamaan hellän suukon toisen pehmeille huulille. Kun hän oli vetäytymässä kauemmas, Hyunjin tarttuikin häntä pehmeästi niskan takaa ja veti uuteen, pidempään suudelmaan.

Jeongin naurahti toisen hengitykseen, hänestä tuntui taas niin epätodelliselta.

Hyunjinin käsi liukui nuoremman niskasta poskelle. Se oli kevyt, hädin tuskin kosketti. Se tärisi, sai Jeonginin tuntemaan kaiken mitä Hyunjin ajatteli, sai heidät jakamaan kokemansa, sen mikä oli nyt aivan kosketeltavissa. Vanhemman hengitys värisi.

Hetki oli kaunis.

Ja tietenkin Jeongin meni pilaamaan sen heti seuraavassa sekunnissa, kun ajatus oli iskeytynyt hänen mieleensä. Hohhoijaa...

Hyunjin nauroi heleästi nuoremman nolostumiselle ja vetäytyi sitten kauemmas herkästä – tai entisestä sellaisesta – suudelmasta. "Sitä sattuu."

Jeongin pudisti päätään tuskaisesti hymyillen ja nousi ihan istumaan asti piilottaakseen punertuneet poskensa. Hyunjin hykersi hiljaa ja seurasi nuorempaa ylös lakanoista. Hän painoi leukansa hetkeksi tämän olkapäälle.

Heidän välillään lepäsi mukava, mutta odottava hiljaisuus, jota ei halunnut tai tarvinnut rikkoa.

Jeongin räpläsi kynsiään, eikä Hyunjin lopulta enää jaksanut odottaa, että nuorempi suutelisi häntä ensin. Niinpä blondi päätyikin tarttumaan hellästi Jeonginin hartioista ja kääntämään poikaa aavistuksen itseensä päin.

Hän painoi peukalonsa lyhemmän alahuulelle, otti etusormella tukea leuasta ja kohtasi toisen kirkkaan katseen. He nojautuivat eteenpäin yhtä aikaa ja jotenkin kummassa heidän huulensa osuivat juuri oikeaan kohtaan.

Hyunjinin ote nuoremmasta kiristyi, kun suudelma syveni, ja nopeasti vanhempi oli löytänyt taas tuttuun syliin. Jeongin halusi pidellä toista lujasti, mutta hänen kätensä olivat liian syyhyävät koskettamaan lämmintä ihoa.

Pitkähiuksinen värähti hänen kosketuksensa alla, tämän kädet etsivät tiensä toisen kaulalle ja painautuivat sen ympärille varoen. Jeongin taivutti päätään, antoi käsiensä kiitää melkein läpinäkyvän paidan alla, laskeutua sitten alemmas.

"Hyunjin?" Jeongin kysyi hiljaisella äänellä saaden vanhemman huomion itselleen. He katselivat toisiaan Hyunjinin odottaessa, että toinen saisi sanottua sanottavansa.

"Mm...?" blondi mumahti pehmeästi, kun sanat näyttivät takertuvan nuoremman kurkkuun.

Jeongin nielaisi. "Voinko mää...?"

Hyunjin katseli toiseen hetken hämmentyneenä ennen kuin tajusi. Hänen silmänsä levisivät aavistuksen, mutta ei hänelle heti tullut pakottavaa tarvetta kieltäytyä. Jeongin koitti lukea vanhemman ilmeitä, ja oli jo kiirehtimässä sanomaan jotain, mutta Hyunjin kerkesi ensin.

"Voit, tietenkin voit. Sori, olin vaan vähän yllättyny", pitkähiuksinen naurahti ja kumartui suutelemaan toista hellästi.

"Oikeesti?" Jeongin kysyi suudelmaan.

"Joo", Hyunjin sanoi ja suuteli toista uudestaan, Jeongininkin nyt liittyessä siihen. "Mulle ei oo niin välii."

He suutelivat toisiaan, hautautuivat siihen tunteeseen, siihen hetkeen, siihen miltä tuntui, kun toinen hipaisi, kosketti ja suuteli. Rakasti.

He kaatuivat lakanoille, kietoutuivat toisiinsa ja painautuivat iho vasten ihoa. Vaatteet katosivat, aika hävisi. Siitä ei saanut tarpeeksi, eikä siitä halunnut saada tarpeeksi.

He olivat rennompia kuin viimeksi, vähemmän hermostuneita, sillä he tiesivät toisensa, tunsivat toistensa kehot tarpeeksi hyvin, niin että tiesi, minne koskea, mitä vasten painautua. He kierivät suuntaan jos toiseenkin ja saattoivatpa jopa naurahtaakin.

Ja vaikka Jeonginin kädet tärisivät hänen kaivaessaan reppuaan, ei se haitannut, kun Hyunjin katsoi häneen odottavasti hymyillen, paljas vartalo hiestä hehkulampun valossa kiillellen. Ei Jeongin ollut edes tajunnut, kuinka monta jälkeä oli vanhempaan imenyt ja nakertanut ennen kuin katsoessaan häntä nyt.

Hän hymyili, naurahti sitten hermostuneena, kun ei saanut täriseviltä käsiltään kortsupakettia auki, ja Hyunjin joutui auttamaan häntä siinä. Mutta sekin oli ihan okei.

Jeongin painautui takaisin vanhempaa vasten, suuteli tuota pehmeästi ja antoi tunteelle lisää tilaa. He katsoivat toisiaan, Hyunjin nyökkäsi. Hänen silmänsä sulkeutuivat, kädet ottivat paremman otteen. Jeongin työntyi sinne, missä hänen sormensa olivat vain paria hetkeä sitten olleet.

Heidän ruumiinsa löysivät toisensa. Hyunjin kietoi jalkansa nuoremman ympärille ja oli vetää sylkeä väärään henkeen.

"Onko niin huonoo, että aattelit heittää veivit, ennen ku ees päästään loppuun asti", Jeongin kysyi kulmiaan kohottaen ja hidasti sen verran, ettei toinen oikeasti tukehtuisi.

Hyunjin pudisti päätään ja köhi vielä lyhyen hetken. "Onpa outo tilanne vitsailla."

He katsoivat toisiinsa ja nauroivat epäuskoisesti, mutta onnellisina. Jeongin ajatteli jälleen, miten ihmeellinen koko juttu oli, ja niin Hyunjininkin päässä ihmeteltiin. Hän ei voinut uskoa, että oli jälleen tässä, että kaiken sen kivun ja padotun tunteen jälkeen hän oli jälleen rakastumassa.

Mutta niin hän oli.

Ja sitä hän ajatteli seuraavat tunteentäyteiset hetket. Ei siis kipua ja padottuja tunteita, vaan sitä kuinka ihmeellistä tämä oli. Kuinka ihmeellistä oli, että Jeongin oli tullut hänen elämäänsä, saanut hänet sulamaan, yrittämään, käsittelemään vaikeita tunteitaan, puhumaan niistä. Ja ennen kaikkea hän oli saanut Hyunjinin rakastumaan uudestaan.

Jeongin katsoi kaunista sotkua allaan, kohtasi hetkeksi tämän katseen ennen kuin jäänsiniset silmät sulkeutuivat jälleen. Aluksi vanhempi oli kieltäytynyt päästämään pienintäkään äännähdystä, mutta kun Jeongin oli keksinyt tavan saada toisen avaamaan suunsa, ei tuo osannut sitä enää sulkea.

"Hyunjin..." Jeongin kutsui hiljaa saaden toisen aukaisemaan silmänsä. "Ei siinä oo mitään hävettävää tai noloa. Sä ite sanoit, ettei niitä tarvii pidättää."

Hyunjin naurahti äänen loppu katketen. Hän hymyili ja veti nuoremman suudelmaan, joka kuitenkin katkesi pian vanhemman hengähdykseen.

He olivat yhtä kaunista sotkua, he olivat jäätä ja tulta, lämpöä ja viimaa, pelkoa ja uskallusta. Se kaikki sekoittui heissä, heidän hengityksissään ja hiessään. Hetkessä oli sitä kotia, jota Hyunjin oli etsinyt. Hetkessä oli sitä tunnetta, jota Jeongin oli kaivannut.

He antoivat ja saivat. He jakoivat ja rakastivat. Täyttyivät toisistaan ja toivosta tulevaisuuteen. Kaikki ei ollut selvää ja joka kulmassa killui kysymysmerkkejä, mutta heillä oli toisensa, eikä muulla ollut niinkään väliä.

Sanoja: 869

En ainakaan saanu inspiraatiota, ku katoin WHY R U?:ta (((:

Anygays, Ily <3