For the Moon

22.

Jisung heräsi maanantaiaamuna poikaystävänsä kainalosta lämmin tunne rinnassaan. Hän oli luullut, että hänen suhteensa Minhon kanssa ei olisi voinut tuntua enää yhtään ihmeellisemmältä, yhtään uskomattomammalta kuin mitä se oli jo aiemmin ollut. Hän oli luullut, ettei voisi olla enää onnellisempi, ettei herkkä tunne hänen rinnassaan voisi kasvaa enää yhtään enempää.

Mutta kun hän käänsi päätään kevyesti yläviistoon ja katsoi sydämensä valloittaneen pojan uinuvia kasvoja, hän tajusi kuinka väärässä oli ollut. Sen jälkeen, kun Minho oli saanut puhumattomuudenmuurin Jisungin sisältä purkautumaan, he olivat puhuneet – ja paljon olivatkin. Minhon katseet olivat olleet entistä hellempiä, eleet aiempaakin huolehtivaisempia. Tämä oli saanut hunajablondin olon varmemmaksi, ja hän uskalsi kertoa ajatuksiaan vapaammin.

"Huomenta, rakas", vanhempi mutisi unisella äänellä. Jisung hymyili hiljaa ja nosti kätensä sivelläkseen juuriheränneen kasvonpiirteitä. Minho hymyili silmät kiinni ja hymisi hiljaa.

"Huomenta, Minho", Jisung kuiskasi. Hän liu'utti kätensä toisen kasvoilta tuon niskaan ja painoi suukon poikaystävänsä huulille.

Siinä oli lämmin. Siinä oli turvallista. Siinä oli hyvä olla.

"Ette jaksa", kuului väsynyt ääni toiselta puolen huonetta, kun rakastavaiset suutelivat toisiaan hellästi.

"Oot vaan kateellinen, ku oma jätkäs pyörii vielä vapailla markkinoilla", Minho vastasi ansaiten poikaystävältään terävän tyrkkäyksen kylkeen. Changbin vain pyöritti silmiään ja nousi vaihtamaan vaatteitaan.

"Meiänki pitäis nousta", Jisung mutisi kaivautuen syvemmälle vanhemman kainaloon. "Koulu oottaa."

"Se voi oottaa vielä hetken", tummahiuksinen murahti kiepsauttaen nuoremman alleen. Changbin voihkaisi ja poistui huoneesta melkein juoksujalkaa.

Jisung kikatti ja nosti päätään niin, että ylettyi suukottamaan poikaystävänsä huulia. "Meiän pitäs oikeesti mennä..."

"Eikö liikuntatuntia ennen oo hyvä ottaa pieni lämmittely?" Minho kysyi kiusoitellen ja virnisti suhteellisen asiallisesti.

Jisung mottasi poikaa olkapäähän.

¤

"Pärjäätsä varmasti täällä?" Jisung kysyi vetäytyessään kauemmas Jeonginin kapeasta kehosta. "Pitäskö jonku kumminki jäädä tänne sun kanssas?"

Oli joululoman alkua edeltävä perjantai ja suurin osa koulun oppilaista oli lähdössä lomille kotiinsa. Mutta ei Jeongin. Hänen äitinsä oli edellisenä päivänä soittanut ja vannottanut poikaa jäämään jouluksi kouluun kotipuolessa jylläävän korkean kuumeen takia.

Jeongin pudisti päätään. "Kyllä mä pärjään."

Jisung hymyili myötätuntoisesti ja sanoi vielä kerran heipat nuoremmalle ennen kuin kääntyi poikaystävänsä puoleen, joka potkiskeli maanpinnan viattomia kiviä ja keskusteli Bangchanin kanssa hiljaisella äänellä.

Jisung oli oikeastaan aika innoissaan tämän vuoden joulusta. Poikaystävänsä kotona vallitsevan tilanteen johdosta Minho oli tulossa hänen perheensä luokse koko loman ajaksi ja hunajablondi saisi vihdoinkin tilaisuuden esitellä Minhon vanhemmilleen. Tai olivathan nuo hänet jo aiemmin tavanneet, mutta eivät Jisungin poikaystävänä. Vain hänen vanhempi veljensä oli tiennyt jo kesällä.

"Minhoo", Jisung mankui saaden poikaystävänsä huomion lähes välittömästi.

"Niin?" vanhempi kysyi pehmeällä äänellä.

Jeongin katsoi kaksikkoa kevyt kateellisuuden kylmyys sydämessään. Hänkin halusi jonkun, joka puhui hänelle tuolla tavalla, joka katsoi häntä kuin arvokkainta asiaa maailmassa.