For the Moon

24.

Jeongin käveli hyvillä mielin kohti lännenpuolista kellarikerrosta ja Hyunjinia. Hän alitti mustakeltaisen huomionauhan tottuneesti. Enää se ei saanut aikaan pistoa hänen rintakehässään.

Metsäreissun jälkeisenä aamuna Jeongin oli saattanut Hyunjinin takaisin huoneelleen. Hän oli saanut tuolta tiukan mutta nopean kiitoshalin, minkä jälkeen hän oli katsellut tärisevän pojan katoavan huoneeseensa ja lukinnut oven huolellisesti tämän perässä. Hyunjin oli sanonut, että olisi pyytänyt Jeonginin yökylään, jos ei olisi ollut juuri se aika kuukaudesta.

Jeongin oli ollut surullinen mutta ymmärtänyt vanhemman pointin. Hän oli vaeltanut takaisin omaan huoneeseensa raskain jaloin ja väsynein silmin ja kaatunut suoraan sänkyynsä. Hän oli nukkunut pitkälle iltapäivään ja herättyään Jeonginin loppupäivä oli mennyt Felixille ja Kaille soitellessa.

Kun hän oli lopettanut puhelunsa Felixin kanssa, kello oli ollut jo niin paljon, ettei hän enää viitsinyt mennä häiritsemään Hyunjinia. Hän olikin päättänyt odottaa yön ylitse ja mennä vasta seuraavana aamuna. Ja nyt hän oli sitten matkalla ihastuksensa luokse.

Oli yllättävää, ettei Jeonginia jännittänyt Hyunjinin tapaaminen, vaikka aiemmin se oli saanut hänen sydämensä tykyttämään hermostuksesta ja pahan olon heräämään kurkussa. Ehkä jokin viikonloppuisessa oli muuttanut jotain hänen ja Hyunjinin välillä – parempaan suuntaan.

"Hyunjiiin", Jeongin kutsui jo ennen kuin oli edes avannut ovea. Kyllä hän tiesi, että toinen kuuli hänen tulonsa muutenkin, mutta jokin sai nuoremman vatsanpohjan kipristelemään, sormet kihelmöimään.

"Moi, Jeongin", Hyunjin tervehti hymyillen pienesti. Kutsuttu mutristi huuliaan: hän olisi halunnut kuulla lempinimensä. "Mikä nyt on?"

"Ei mikään!" Jeongin kiirehti sanomaan. Hän tiesi, ettei Hyunjin uskoisi, joten ennen kuin tämä kerkesi sanoa mitään, nuorempi aukaisi jälleen suunsa. "Mä toin kajarin, nyt tanssitaan!"

Hyunjinin kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Mitä ihmettä Jeongin selitti?

"Sulla ei oo oikeutta kieltäytyä", punertavahiuksinen mutisi kaivaessaan kaiutinta repustaan. Hyunjin pudisteli päätään ja nojautui sänkynsä nurkkapylvästä vasten. Hän katsoi nuoremman innokasta hääräämistä ja mietti, mistä ihmeestä tämä oli saanut idean tanssimiseen.

Jeonginin kaiuttimesta alkoi soida PSY:n Gentleman, eikä kestänyt kauaa, kunnes poika oli jo löytänyt laulun rytmin ja alkanut ihan oikeasti tanssia. Hyunjin katsoi nuorempaa kevyt hymy kasvoillaan.

Hän rakasti nähdä, kuinka toinen nautti itsestään, antoi musiikin virrata kehonsa läpi ja liikkui sen tahdissa. Tämän silmät olivat suljettuina ja kädet nousivat silloin tällöin pään yläpuolella ranteista ristissä. Hyunjin mietti, yrittikö nuorempi tehdä häneen jonkinlaisen vaikutuksen tai jotain, mutta ajatus katosi, kun Jeongin vetäisi vanhemman tanssimaan kanssaan.

Hyunjin oli aluksi vastahakoinen, mutta ei voinut vastustaa PENTAGONin Feelin' Like:ksi vaihtunutta laulua, ja alkoi hänkin tanssia. Heillä oli hauskaa. Liike vei mukanaan, eikä tarvinnut ajatella, kuinka tyhmältä näytti. Hyunjinkin rentoutui, antautui musiikin syleilyyn ja tanssi tavalla, jonka ei edes muistanut olevan mahdollista.

Muutamaa kappaletta myöhemmin kaksikko ei enää jaksanut – tai siis Jeongin ei enää jaksanut – ja kaiuttimen musiikki hiljennettiin rauhallisemmaksi taustamusiikiksi.

Jeonginin kasvoilla loisti riemastunut onnentunne, jota Hyunjin ei aivan täysin ymmärtänyt, mutta nurkasta hän sai kiinni. Tapa, jolla nuorempi vain oli, sai Hyunjinin hyvälle mielelle.

"Jeongin?"

Kutsuttu nosti katseensa puhelimestaan, jonka tuo oli jo kerennyt kaivaa esille. "Niin, Hyunjin?"