For the Moon

26.

Jeongin käänsi aavistuksen päätään ja kohtasi vanhemman jäänsinisen katseen, josta ei tällä kertaa kuitenkaan tihkunut jääpuikkoja vaan pikemminkin lämpimiä brownieita. Jeongin punastui ja käänsi katseensa pois. Hyunjin hymyili.

"Innie..." vanhempi kuiskasi saaden kylmät väreet kierimään pitkin kutsutun selkäpiitä, vaikka äänenpaino oli aivan oikeasti täysin viaton. "Innieee..."

"Mmh?"

"Sä oot söpö."

"Iu", Jeongin mutisi ja rutisti kulmiaan muka inhottuneena, vaikka oikeasti hän piti siitä. Hän piti siitä, miltä Hyunjin kuulosti, kun tämä puhui Jeonginille. Hän, hänen äänensä, oli pehmeä ja lämmin. Asioita, joita ei voinut kauhean usein vanhempaan yhdistää.

Punertavahiuksinen hymyili. Hän läpräsi blondin oikeassa nimettömässä lepäävää hopeista sormusta utelias ilme kasvoillaan. Sormus oli kulunut ja vanha, sen kiiltävä pinta oli ajan saatossa tummunut, mutta se oli silti kaunis ja jotenkin ylhäinen. Jeongin halusi kysyä siitä, mutta hän tiesi, että Hyunjin oli hyvin varovainen henkilökohtaisten asioiden kanssa.

"Hyunjin...?" nuorempi aloitti varovasti saaden vanhemman luomaan pehmeän katseen itseensä.

Jeonginillä ei oikeastaan ollut hajuakaan siitä, miten Hyunjin oli sulanut hänelle niin nopeasti. Vielä viikko sitten kaikki oli ollut tyystin toisin – olkoonkin, että Hyunjin oli syksyn kuluessa alkanut näyttämään pieniä pehmenemisen merkkejä. Se suudelma oli muuttanut heidän suhdettaan niin radikaalisti, ettei Jeongin olisi missään nimessä halunnut palata ajassa taaksepäin ja jättää sitä tekemättä.

"Niin, Innie?"

Lempinimi sai nuoremman vatsanpohjan siltikin pyörähtämään, vaikka hän oli kuullut sitä kuluneen viikon aikana hyvinkin tiheästi. Hyunjin näytti nauttivan reaktiosta, jonka hän nuoremmassa aiheutti.

Jeongin puisteli päätään ja koitti keskittyä olennaiseen. Hän napautti pari kertaa vanhemman sormusta kynnellään ja katsoi tähän uteliaana. Hyunjin huokaisi pienesti ja kurottautui painamaan suukon punapään suupieleen.

"Se on mun suvun sormus", hän sanoi yksikertaisesti ja pudotti Jeonginin kainalostaan selälleen puhtaille lakanoille. Hyunjin kääntyi lyhyemmän ylle, antoi hiuksiensa valahtaa kehystämään tämän kasvoja ja pitkän etusormensa sivellä kevyesti nuoremman kasvonpiirteitä. "Se on ollu mun suvulla kauan. Tosi kauan."

Jeongin kallisti päätään aavistuksen, koitti tulkita vanhemman umpinaista katsetta, josta kumminkin karkasi pari tuskanpilkahdusta. Sormi hänen kasvoillaan sai kylmät väreet juoksentelemaan pitkin selkärankaa, alas käsivarsia ja kohti varpaita. Vain pohjaton uteliaisuus sai nolostuksen väistymään tieltään.

"Mä sain tän yhdeksänvuotiaana mun äidiltä. Se oli sillon mulle liian iso, joten mä kannoin sitä kaulassa, mutta nyt se sopii kuin nakutettu. Mulle on kerrottu pienestä pitäen tarinoita siitä, kuinka mahtava ja tärkee tää sormus on: se tuo mukanaan kunniaa ja arvostusta, mutta myös vastuuta ja arvaamattoman suuren taakan."

Hyunjin hymyili, katsoi Jeonginia ja sitten taas sormustaan. "Mä tunnen sen. Tää sormus antaa voimaa, mutta repii samalla alaspäin. Mutta meidän suvussa on jotain, mikä jaksaa sitä kantaa. Jotain, mikä pakottaa meidät pitämään sitä – niin, kuolemaan saakka. Sormuksenluovutus oli vielä sata vuotta sitten suuri juhla meidän suvussa – joka tosin seurasi lähes aina hautajaisia – mutta nykyään meitä ei ole enää muita ku mää ja mun isoäiti. Ja mä oon päättäny, että tää suku kuolee mun mukana."

Hyunjinin sormi pysähtyi Jeonginin huulille samaan aikaan tuon sanojen kanssa ja painautui tunnustelevasti niitä vasten. Hänen kasvonsa olivat vain parin sentin päässä Jeonginin omista, mikä häiritsi kovin nuoremman aivotoimintaa.