For the Moon

17.

Jeongin oli täällä taas. Hän oli käynyt sekä eilen että keskiviikkona, mutta oikeastaan mitään ei ollut tapahtunut. Hän ei ollut saanut tietää vanhemmasta hirveästi mitään merkittävää – ainakaan siinä mielessä merkittävää, että se olisi auttanut häntä selvittämään, miksi tuo ylipäätään oli siellä.

Jälleen kerran Hyunjin tuijotti suoraan häneen, kun hän aukaisi paksun puuoven. Katse oli edelleenkin murskaavan intensiivinen, mutta Jeongin oli jo oppinut sietämään sitä sen verran, ettei tuntenut oloaan aivan alastomaksi suurennuslasin alla.

"Hei, Hyunjin."

"Hei, Jeongin."

Jeongin hymyili. Hän ei edes tiennyt miksi. Hyunjinhan oli vain tervehtinyt ja sanonut hänen nimensä. Mutta olihan se hyvin maailmaa mullistavaa.

"Onko ollu kiire viikko?"

Jeongin nyökkäsi. "Ootsä tehny jotain erikoista?"

"Enpä oikeestaan", Hyunjin hymähti. Jeongin hymyili vanhemmalle. Hän oli näyttänyt merkin jonkin sortin tunne-elämän olemassaolosta. Ehkä vielä...

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, mikä sai Jeonginin kaatumaan vaaleahiuksisen sängylle. Hän sulki silmänsä ja toivoi, että voisi vielä joku päivä kokea saman mitä Felix aiemmin samalla viikolla.

Jeongin saattoi nukahtaa, sillä seuraavan kerran, kun hän avasi silmänsä, oli kello pyörähtänyt jo tunnin eteenpäin. Hyunjin istui silti samassa paikassa, katse paperiin suunnattuna, mikä antoi nuoremmalle mahdollisuuden tarkastella nättiä poikaa tarkemmin.

"Mä pidän siitä, miten sä aina katot mua, ku luulet, etten mä huomaa", Hyunjin sanoi yhtäkkiä jotain hymyntapaista äänessään. Jeongin hätkähti ja räpytteli silmiään hämmentyneenä. Miten hän oli muka tiennyt?

"E-en mä –"

Hyunjin kääntyi Jeonginia kohti kylmä ilme silmissään, mutta sentään tuo koitti hymyillä. "Ei kannata valehella mulle. Se on aika turhaa, nolaat vaan ittes."

Jeongin kurtisti kulmiaan. Hyunjin vaikutti niin paljon siltä, ettei häntä voinut vähempääkään kiinnostaa, valehteliko Jeongin vai ei, mutta silti hän mainitsi asiasta. Hyunjin ei koskaan puhunut turhia, hän puhui enemmänkin harvoin ja asiaa kuin harrasti small talk:ia.

"O-okei", Jeongin sanoi hiljaa. Hyunjin hymähti sillä mitäänsanomattomalla äänensävyllään ja kääntyi takaisin paperinsa puolen. Kuka ties mitä tuo oikein piirteli.

Vajaat viisitoista minuuttia oli hiljaista ennen kuin Jeongin päätti lähteä. Vaikka Felix nyt tiesikin, missä hän oli – ainakin käytännössä tiesi – ei hän halunnut olla poissa kuitenkaan aivan järkyttävän pitkään. Ja pitäisihän hänen saada jonkun verran untakin.

"Hyunjin, mä meen nyt."

Vanhempi kääntyi ympäri penkillään ja nyökkäsi jääden katselemaan nuorempaa. Hetken Jeongin epäröi tulkitsemattoman katseen majaillessa itsessään, mutta asteli sitten ulos avonaisesta ovesta ja oli juuri sulkemassa sen perässään, kun kuuli vanhemman kutsuvan itseään.

Jeongin kääntyi. "Niin?"

"Tää voi kuulostaa vähän oudolta, mutta älä tuu enää tällä viikolla käymään. Tuu sit maanantaina tai sen jälkeen, jooko?"

Punertavahiuksinen räpytteli silmiään hämmentyneenä käsi ovenkahvan ympärille kietoutuneena. Hän ei ymmärtänyt pyyntöä, mutta juuri se sai hänet olemaan kyseenalaistamatta. Hyunjin ei nimittäin ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä mitään.

Hyunjinin katseessa välähti. "Okei, mene vaan, nähään maanantain jälkeen."

Jeongin hymyili hämmentyneenä mutta poistui huoneesta.