For the Moon

31.

"Ootsää oikeesti kunnossa?" Felix kysyi varmaan kymmenennettä tuhannetta kertaa, ja kymmenennettä tuhannetta kertaa Jeongin vakuutti olevansa oikeasti kunnossa. Se ei siltikään saanut Felixin huolestuneita katseita loppumaan, ja jopa Seungmin vaikutti normaalia levottomammalta.

Rehellisesti puhuttuna Jeongin ei tuntenut oloaan mitenkään maailman parhaaksi. Edellispäivän välikohtaus Hyunjinin kanssa kaihersi hänen mieltään, ja aamulla herättyään häntä oli heikottanut ihan mukavasti. Aamupala oli kuitenkin antanut hänelle jonkin verran voimia ja hän uskoi olevansa tarpeeksi kunnossa opiskellakseen.

"Ootko sä ihan varma?" Felix kysyi, nyt jo kymmenennettä tuhannetta ensimmäistä kertaa. Hänen kasvonsa olivat tiukasti rypyssä ja äänestä kuulsi sitkeä huoli.

"Niinpä, Jeongin, sä näytät aika kalpeelta", nyt Seungminkin puuttui keskusteluun.

"Niin, ihan oikeesti", Felix komppasi. "Pitäskö sun kumminkin jäädä lepäämään tänään?"

Jeongin huokaisi. "Mä sanoin, että mä oon kunnossa. Mennään nyt vaan."

Kaksi muuta näyttivät huolestuneilta ja epäuskoisilta, mutta he suostuivat vastahakoisesti.

¤

"Jeongin, sä et oikeesti näytä ihan kauheen hyvinvoivalta", Felix toisti yhä sinnikkäästi kolmannen oppitunnin jälkeen. Jeongin huokaisi, muttei jaksanut väittää vastaan. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua, että Felix oli oikeassa. Hän ei voinut kauhean hyvin.

"Pitäskö sun –"

"Lopettakaa nyt jo", Jeongin huokaisi sellaisella äänenpainolla, ettei hänen ystävistään kumpikaan uskaltanut enää puhua puhahtaakaan asiasta. Sen sijaan he jatkoivat kävelyä kohti maantiedon luokkaa.

Jeongin hidasti aavistuksen vauhtiaan niin kuin oli tehnyt jokaisen siirtymisen aikana. Nyt hän käveli vielä aiempaakin hitaammin. Häntä heikotti ja lattia keinui aavistuksen, mikä sai hänet kompuroimaan. Jeongin ei ollut syönyt paljon mitään ruokatunnilla, koska hänellä ei ollut ollut nälkä, mutta nyt se sitten mitä ilmeisemmin kostautui.

Koulun käytävä teki kauniin 180 asteen pyörähdyksen ja tällä kertaa Jeongin oli oikeasti kaatua. Onneksi kuitenkin Felixillä oli maailman toiseksi nopeimmat refleksit, ja tämä sai ystävänsä ilmasta kiinni. Jeongin räpytteli hetken silmiään, kun pähkinähiuksisen käsi nousi hänen otsalleen.

"Et sää voi olla näin koulussa, sulla on ihan varmasti kuumetta, Jeongin", Felix sanoi tiukasti, eikä Jeongin enää oikeastaan edes halunnut väittää vastaan. Tunnilla istuminen oli aivan turhaa, kun ei kuitenkaan jaksanut keskittyä opetettavaan asiaan.

"J-joo", Jeongin kuiskasi ja nojautui ystäväänsä varovasti.

"Mä käyn viemässä Jeonginin takasin huoneeseen ja sanomassa Jacksonille, mee sä, Seungmin, tunnille ja sano, että mä tuun kohta ja että Jeongin ei."

Seungmin nyökkäsi ja taputti punapäätä kevyesti olalle ennen kuin lähti kohti maantiedon luokkaa.

¤

Jeongin huokaisi. Hänellä oli paha olo, oikeastaan pahempi kuin aiemmin päivällä. Hän ei edes uskaltanut nousta sängystään, sillä hänen jalkansa olisivat tuskin kantaneet häntä metriäkään. Jackson oli juuri lähtenyt istuttuaan hetken Jeonginin sängyn vieressä ja jätettyään pojalle lasillisen vettä. Kuumetta oli jotain 38,9 astetta, mutta sen Jeongin kyllä kesti.

Tai sitten ei.

Punahiuksinen voihkaisi ja heitti peiton päältään vain vetääkseen sen kymmenen sekunnin päästä takaisin ylleen, kun huoneilma alkoi tuntua liian kylmältä. Hän nousi istumaan ja pani sitten takaisin makuulle, koska se tuntui paremmalta. Tai ehkä huonommalta tai sitten ei.

Jeonginia ärsytti, kuinka levoton hän oli aina sairaana ollessaan. Hänen energiatasonsa oli aina ihan miinuksella, mutta hän ei siltikään pystynyt olemaan paikoillaan. Koko ajan piti tehdä jotain parantaakseen epämukavuutta, mutta ei se sitten kuitenkaan auttanut.

Hänen kätensä tärisivät, kun hän joi vettä, ja hikivana valui pitkin otsaa. Sitten hän yritti nukkua, mutta päätyi vain omiin ajatuksiinsa.

Jeongin oli tavallaan kiitollinen, että oli sairaana.

Hän ei nimittäin voinut – tai voihan hän, mutta lopputuloksella ei ollut merkitystä – miettiä, mennäkö Hyunjinin luo vai eikö. Tavallaan hän halusi, Jeonginista tuntui syylliseltä lukita toinen sillä tavalla oven taakse, mutta toisaalta hän ei taas tiennyt.

Hän oli miettinyt tilannetta enemmän rauhoituttuaan ja tullut siihen lopputulokseen, että oli saattanut ylireagoida hieman. Hyunjin oli huutanut hänen peräänsä, Hyunjin oli halunnut sanoa jotain, mutta Jeongin oli päättänyt olla idiootti ja olla kuuntelematta.

Hyunjinilla oli ehkä ollut syy ja se sai Jeonginin potemaan entistäkin enemmän huonoa omatuntoa toisen lukitsemisesta huoneeseensa. Mutta toisaalta ehkä hänellä ei ollut selitystä tai syytä, ehkä hän oli vain leikkinyt Jeonginin tunteilla. Ehkä toisella oli vain ollut tylsää kellarissa... Mistä tulikin mieleen, ettei Jeongin oikeastaan edes tiennyt, minkä takia vanhempi siellä oli.

Ehkä olisi ollut helpompaa, jos hän olisi jäänyt kuuntelemaan, mitä Hyunjinilla oli ollut sanottavanaan...

Joka tapauksessa Jeongin oli hyvin kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut vielä päättää, mitä vanhemman suhteen tekisi.

Sanoja: 642

argh.