For the Moon

40.

Jeongin tunsi kädet ympärillään, lämpimän hengityksen niskassaan, hitaat sormet alaselällään. Hän rakasti tätä tunnetta. Hän rakasti Hyunjinia. Hänestä tuntui niin hyvältä ja onnelliselta ja oikealta, että hän ei olisi koskaan halunnut nousta.

Ja mikä vielä ihmeellisempää, se tuntui aina aivan yhtä mahtavalta, vaikka hetkiä heidän takanaan oli satoja. Oikeastaan Jeonginillä ei ollut hajuakaan, kuinka monta kertaa he olivat makoilleet tässä samaisessa asennossa.

Mutta hän tiesi, että tämä olisi viimeinen kerta pitkään aikaan.

Ajatus sai Jeonginin surulliseksi, mutta hän yritti olla ajattelematta sitä. Itsensäkin yllätykseksi hän onnistui siinä aika hyvin. Ehkä hän oli liian onnellinen Hyunjinin kainalossa makoillessaan ollakseen surullinen.

Hyunjin ei sanonut mitään. Hän ei halunnut tehdä hetkestä totta. Hän ei halunnut sanoa hyvästejä nuoremmalle syleilyssään, mutta hän tiesi, että kohta hänen pitäisi kuitenkin tehdä se. Mutta vielä hetken hän olisi tässä. Tässä rauhassa, tässä hetkessä, tässä tunteessa.

Jeongin käänsi päänsä kulmaan, josta hän näki toisen kasvot. Kylmät ja tunteettomat kasvot, joihin hän oli kuitenkin mennyt rakastumaan. Hyunjin kohtasi hänen katseensa ja kurottautui aavistuksen painaakseen huulensa hellästi toisen omille.

He pitivät pitkään suudelmasta kiinni. Kumpikaan ei olisi halunnut vetäytyä kauemmas. Kumpikaan ei olisi halunnut katkaista kosketusta, rikkoa hetkeä, koska se tuntui niin lopulliselta. Koska se voisi olla viimeinen koskaan.

"Muistatko vielä, ku puhuin joskus, et en yleensä pysty hallitteen sitä", Hyunjin sanoi hiljaa irtautuessaan suudelmasta. "Niin mä pystyn ankkuroimaan itteni – mun ihmisyyden – jonkun toisen kautta. Jos se joku on mulle vaan tosi tärkee."

Jeongin katsoi vanhempaan tutkivasti. Hän koitti etsiä syvempää tarkoitusta sanojen takaa, ja löysikin sen hetken hakemisen jälkeen. Se oli Hyunjinin tapa kertoa, kuinka paljon hän Jeonginista oikeasti välitti.

"Mä olin ihan hirveen stressaantunu ihan täysin turhaan", punertavahiuksinen huudahti kipakasti. Hän yritti piilottaa kuplivan riemun moittiviin sanoihin, muttei ollut varma onnistuiko.

Hän ei osannut lukea Hyunjinin ilmettä, kertoa, mitä hymy tämän kasvoilla tarkoitti. Jälleen kerran Jeongin tajusi, kuinka vähän he toisistaan loppujen lopuksi tiesivätkään. Mutta hän oli hyvin innoissaan oppimaan Hyunjinista lisää, tuntemaan hänet läpikotaisin.

Ruskeasilmäinen toivoi todella, että hän saisi mahdollisuuden siihen.

"Oot ihana", pitkähiuksinen mumisi ja suukotti hellästi nuoremman kasvoja. Jeongin hymyili ja nappasi pusun toisen huulilta.

"Säkin", punapää naurahti, mutta vakavoitui sitten. "Ja Hyunjin..."

"Älä sano sitä", vanhempi sanoi hiljaa ja suuteli Jeonginia lyhyesti. "Sanotaan se ens kerralla molemmat."

Pienemmän silmät laajenivat aavistuksen ja pieni lämmin toivonkosketus laajeni hänen rintakehässään. Ehkä he oikeasti tapaisivat jälleen. Ehkä Jeonginin unenomainen onnellisuus ei loppuisi ihan vielä. Ehkä tästä tulisi oikeasti muutakin kuin unenomainen mahdottomuus.

"Sun pitäs varmaan kohta mennä..." Hyunjin sanoi hiljaa, lausuen ääneen ne sanat, joita kumpikaan ei olisi halunnut kuulla. Mutta joskus elämässä tuli eteen asioita, joita ei olisi halunnut tapahtuvan.

"Mä en halua", Jeongin kuiskasi, mutta molemmat tiesivät, että asian ääneen lausumisella ei ollut merkitystä. Jeonginin olisi kuitenkin mentävä.

Vielä pari hetkeä kaksikko halaili pehmeällä päiväpeitteellä ennen kuin Hyunjin nousi istumaan ja työnsi nuoremman ylös. Tämä itki, vaikka kuinka yritti pitää kyyneleet sisällään.

Jeongin takertui vielä viimeiseen epätoivoiseen halaukseen ja puristi kätensä lujasti vaaleahiuksisen ympärille. Hän ei olisi halunnut jättää toista, ei muutenkaan, muttei varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli pari viikkoa sitten nähnyt vanhemman murtuneen hymyn, ne kaikki sisälle padotut tunteet, yksinäisyyden. Hän ei halunnut Hyunjinin jäävän yksin.

Ja se sai Jeonginin itkemään vielä enemmän.

"Me nähään kummikin ens vuonna taas", Hyunjin sanoi tyynnyttelevästi, mutta se ei punahiuksista aivan älyttömästi lohduttanut.

"N-niin, va-vasta", nuorempi nikotteli painaen kasvojaan tiukemmin vasten toisen hartiaa. Hyunjin hymyili kipeästi, suukotti Jeonginin päälakea ja antoi oikean poskensa laskeutua vasten ruusukullanvärisiä hiuksia.

He halasivat pitkään, aika tuntui kiitävän, vaikka oikeasti se oli vain heidän yhteinen aikansa, joka kului loppuun. Vielä ikuisuudenkaan jälkeen Jeongin ei olisi halunnut irrottaa otettaan vanhemmasta. Vielä ikuisuudenkaan jälkeen hän ei halunnut päästää irti.

Valitettavasti se kuitenkin tapahtui.

Hyunjin kehysti nuoremman kasvot käsillään ja kuivasi tämän loputtomilta tuntuvia kyyneleitä peukaloillaan. Hän hymyili, tiesi, että he tapaisivat uudestaan, jos niin oli tarkoitettu. Ja hän todella toivoi, että niin oli tarkoitettu.

"Jeongin", vanhempi kutsui hiljaa. Hän tarttui toisen katseeseen, laski kätensä ja alkoi näpertää sukusormustaan irti sormestaan. Jeongin katsoi hämmentyneenä, kuinka Hyunjin tarttui hänen oikeaan käteensä ja työnsi sormuksen käden nimettömään.

"Mi-"

"Sormus palaa aina takaisin omistajalleen."

Jeongin veti henkeä, olisi halunnut itkeä vielä, mutta oli Hyunjinin takia urhea. Hän nieleskeli loput kyyneleet ennen kuin varvisti aavistuksen ja painoi hellän suudelman rakastamansa pojan huulille.

"Heippa, Jeongin", Hyunjin sanoi haikeasti, vilkutti lyhyemmälle edessään. "Nähdään taas."

"Nähdään, Hyunjin."

Vasta kun Jeongin oli astellut ovesta ulos ja sulkenut sen takanaan, Hyunjin antoi kyyneleiden vieriä poskilleen.

Sanoja: 693

Olipas dramaattista :) Mutta nyt se on lopultaki ohi

Kehotan vielä kerran vilkasee mun profiilia, jos sieltä löytys jotain muuta kivaa tai mielenkiintosta luettavaa

Loppuhöpinöitä ei oo pakko lukee, mutta voi lukee, jos haluaa.

Jos et lue, niin tässä tärkein sisältö sieltä: Kiitos tuhannesti, että luit <33