Kolmen Kuun Valtakunta

Prologi / 1. Luku Toinen maailma

Inhosin sotia, taisteluita, kaikkea sellaista missä viattomat kärsivät aivan turhaan. Ja nyt minä, rauhaa puolustava hölmö olin keskellä taistelutannerta ja kohtasin vastustajani silmästä silmään. Näin heidän kasvonsa ja tunsin heidän hien hajun sieraimissani.

He olivat minusta vanhempia, pitempiä, isompia ja vahvempia. He juoksivat nopeampaa kuin minä ja he tähtäsivät paremmin. Niin he tähtäsivät paremmin. Sen minä opin kantapään kautta. Näin sen omin silmin. Terän joka törrötti ikävästi vasemmassa kyljessäni. Mutta tätähän minä olin halunnut, hetken aikaa itselleni. Olin halunnut hengähtää elämästäni, olin halunnut olla vapaa. Nyt olin sitä. Tunsin sen. Kukaan ei pystynyt enää auttamaan minua. Kaikki ne äänet olivat kaikonneet kauaksi. Minä olin vain jäljellä, minä ja kipu, joka hellitti joka hetki.

Makasin vain aloillani ja katselin taivasta, se oli tumma ja synkkä. Mutta niin kaunis. Kuinka monta kertaa olinkaan katsellut samaa taivasta ja toivonut, että elämäni muuttuisi. Ja nyt se todellakin muuttui. Minusta ei jäisi mitään muistoa, ei jälkeä, että olin elänyt. Kaikki unelmani ja haaveeni lensivät kuin tuhka tuuleen. Kaikki suunnitelmani tuntuivat nyt niin kaukaisilta ajatuksilta. Mitä edes olin saavuttanut elämässäni? En mitään. Olin vain pelkkä numero tilastoissa, nimi jota kukaan ei tuntenut.

Hautakiveen kirjoitettaisiin isoin kirjaimin tuntematon. Jos edes saisin hautakiveä, olin kuullut, että taisteluissa kaatuneet haudattiin isoihin joukkohautoihin tai heidän ruumiinsa poltettiin kokossa tautien välttämiseksi. Minä en halunnut joutua poltettavaksi, en todellakaan. Minä halusin oman rauhaisan haudan, sellaisen, joka olisi ympäröity vihreällä nurmella.

- Tämä hengittää vielä! huuto kajahti aivoihini kuin veitsi painui sulaan voihin.

Kuka kehtasikaan häiritä ajatuksiani! kiljaisin mielessäni ja avasin silmäni. Sumun keskellä näkyi tumma hahmo, siristelin hetken silmiäni ja erotin sotilaan. Hän oli nuori poika, liian isokokoinen ollakseen ihmislapsi. Pojan kasvot olivat hyvin likaiset, isot silmät toljottivat minua hetken aikaa, hän tönäisi minua saappaallaan kylkeen.

Idiootti!

Parkaisin mielessäni kivun yltyessä ja saaden minut kiemurtelemaan paikoillani.

Kuulin vaimeita ääniä, hevonen hirnahti lähelläni ja sai minun silmäni laajentumaan lautasen kokoisiksi, joku hyppäsi ratsailta ja kumartui ylleni. En enää nähnyt selvästi eteeni, haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla.

-Ihminen, miehen vaimea ääni sanoi vakavasti.

Ihminen, se oli viimeinen sana jonka kuulin.

[Kirjailijan kommentti:] Heips! Eli jouduin yhdistämään prologin ja ensimmäisen luvun, koska wattpad oli jostain syystä muuttanut ensimmäisen luvun yksityiseksi ja en saanut muutettua sitä enää julkiseksi, joten päätin sitten yhdistää nämä samaan lukuun.

C.S

1. luku Toinen maailma

Alex istui tuttuun tapaansa työpöytänsä takana ja naputteli tietokoneen näppäimistöä kiivaasti. Tumman ruskeat hiukset olivat kasvaneet kurittomasti pitkiksi ja ne kehystivät hänen kasvojaan, kuin raihnaiset taulun raamit.

Alex ei edes huomannut, että katselin häntä salaa. Ei hän koskaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Yleensä vain tervehdimme toisiamme, joskus emme sitäkään. Toisaalta, ei kukaan muukaan jutellut kanssani, olin vain pelkkä siivooja, joka kävi siivoamassa oikeata työtä tekevien leivänmurut ja kahviläikät.

-Oliko sinulla jotain asiaa? Alexin ääni kaikui pitkin korvakäytäviäni.

Punastuin tahtomattani, en ollut tajunnut seisseeni ovi aukossa haaveilemassa. Alex tuijotti minua tummilla silmillään odottaen vastaustani.