Kolmen Kuun Valtakunta

10. Perhosen viesti

Edellinen ilta oli ollut yksi kammottavimmista illoista koko elämäni aikana. En edes halunnut muistella sitä, en halunnut edes ajatella sitä. Mutta kuninkaan kylmät silmät tuijottivat minua joka puolella, vaikka suljin silmäni näin ne pimeydessä.

Olin kuitenkin selvinnyt hengissä, se oli tärkeintä, olin luullut roikkuvani hirressä tänä aamuna, mutta onneksi kuningas ei ollut päättänyt teloittaa minua. Vaikka uskoinkin että hän oli joutunut käyttämään kaiken tahdonvoimansa ettei hän tuominnut minua kuolemaan.

Huokaisin syvään ja käännyin tuskaisesti kyljelleni. Sänky tuntui hyvin epämukavalta paikalta, vaikka se olikin hyvin pehmeä ja turvallinen. En kuitenkaan pystynyt olemaan paikoillani.

Olin odottanut malttamattomana näkeväni Emman, mutta hän ei tullut luokseni illallisen jälkeen luokseni, sillä hän oli ollut tekemässä askareitaan. Siksi nukuinkin yöni hyvin huonosti, koska en saanut vastausta kysymykseeni, miksi perhonen oli lentänyt kuninkaan luokse.

Ehkä se oli Emman pila, jolla hän halusi nolata minut illallisilla. Niin se varmasti oli. Hän oli esittänyt ystävääni ja halunnut pilailla kustannuksellani. Se oli tuttua minulle. Olin monesti koulussa joutunut muiden oppilaiden pilkan kohteeksi ja jotkut olivat esittäneet ystävääni vain vetääkseen maton jalkojeni alta.

Olin aina liian luottavainen, en koskaan oppinut virheistäni mitään. Olin luottanut sokeasti Alexiin, jonka vuoksi jouduin orjaleirille ja melkein kuolin. Ja silti minä kulutin aikaani miettien mitä tekisin hänen suhteensa. Oli omituista, että vaikka hän oli valehdellut minulle, tunsin kuitenkin jonkinlaista luottamusta häntä kohtaan. Mietin oliko hän vieläkin orjaleirillä vai oliko hän päässyt karkaamaan omituisen ystävänsä kanssa. Mutta kaikki se pohtiminen oli turhaa. Alex oli sanonut minulle, että minun pitäisi pysyä aloillani, joten minä tekisin niin. Pysyisin täällä niin kauan, kunnes hän löytäisi minut, mutta silti halusin etsiä häntä. Halusin yrittää löytää hänet, mutta en vain tiennyt miten voisin löytää hänet tästä omituisesta maailmasta.

Olin niin uppoutunut ajatuksiini, etten huomannut, että Emma oli tullut huoneeseen. Vasta sitten, kun hän sanoi hyvät huomenet käänsi katseeni häneen.

- Teitkö sen tahallasi!? kiljaisin ja hyppäsin sängyltä hänen eteensä, kuin raivotautinen koira.

- Mitä? Emma kysyi silmät apposen auki.

Hän todellakin näytti hämmästyneeltä, mutta ehkä hän vain esitti.

- Se perhonen eli ihan omaa elämäänsä, sinä noiduit sen jotenkin! Sinä halusit nolata minut ja teit jotain sille! huusin kuin mielipuoli, heittelin kylmiä katseita Emman suuntaan, joka katsoi minua suu auki.

- Anteeksi kuinka? Emma kysyi ääni väristen.

Minä tuhisin ja puhisin, mutta tajusin että Emma ei näyttänyt tietävän asiasta yhtään sen enempää kuin minäkään. Hän katsoi minua silmät vettyneinä, aivan kuin hän olisi meinannut itkeä. Sitä en todellakaan halunnut. En halunnut hänen itkevän, sillä hän oli ainoa ystäväni täällä.

- Etkö muka noitunut sitä? kysyin hieman rauhallisemmin.

Emma pudisteli päätään, hän ei ilmeisesti voinut puhua, koska hän olisi muuten murtunut siihen paikkaan. Hän oli oikeasti antanut pinnin vilpittömästi minulle. Siksi rauhoituin ja istahdin alas sängylleni ja katsoin Emmaa hieman nolostuneena.

- Se perhonen lähti lentoon, kuiskasin hiljaa.

- Mutta se oli ihan tavallinen pinni. Eivät ne yleensä pääse edes irti, koska perhonen on kiinni pinnissä, Emma selitti ja räpytteli silmiään.