Kolmen Kuun Valtakunta

61. Särkynyt ihminen

Aika parantaa haavat. Niin ne kaikki sanoivat, mutta minusta tuntui siltä, että mitä enemmän aikaa kului sitä pahemmalta minusta tuntui. Se tunne, joka piteli minua otteessaan ei hävinnyt minnekään. Se oli koko ajan läsnä sydämessäni, sielussani koko kehossani.

Se tunne nakersi reikää jo valmiiksi onttoon sydämeeni, se repi sieluni irti kehostani yhä uudelleen ja uudelleen saaden minut voimaan fyysisesti pahoin.

Oli kulunut jo viikko, kokonainen viikko siitä kamalasta päivästä, kun Emma oli tuonut tiedon Gabrielin poismenosta. Ja silti minusta tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen, kun maailma katosi ympäriltäni. Se tuntui niin käsittämättömälle, että hän oli oikeasti poissa. 

Minä kuvittelin vieläkin, että tämä kaikki oli vain tyhmää pilaa, että kohta Gabriel avaisi oven ja astelisi huoneeseensa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mutta hän ei tullut, ei vaikka kuinka tuijotin ovea ja toivoin, että hän avaisi sen.

Kukaan muu ei tiennyt asiasta kuin vain minä, Emma, Desmond ja pari hovin tärkeintä jäsentä. Hovin jäsenet halusivat odottaa virallista vahvistusta siitä, että kuningas oli tosiaankin kuollut. Sillä kukaan ei halunnut kertoa kansalle ennen kuin virallinen kuolintodistus olisi linnassa.

Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, olin nähnyt sen kirjeen jossa kerrottiin kuninkaan kuolemasta. Se oli hyvin selvä ja yksinkertainen eikä siitä voinut erehtyä mitä pohjoisessa oli tapahtunut. Askold oli tappanut kuninkaan. Se oli totuus.

Hallitsija oli kuollut, mies jota rakastin oli poissa ja minusta tuntui siltä kuin koko elämäni olisi tuhoutunut sekunneissa. Ja niinhän oli tapahtunutkin. Elämästäni ei ollut jäljellä enää mitään, en edes tiennyt miksi elin. Minkä vuoksi, mitä varten? Oli turhaa edes kuvitella, että voisin joskus olla onnellinen. En voisi koskaan enää edes nauraa, en ilman kuningastani.

Minä tuijotin kattoa jota olin tottunut katsomaan Gabriel vierelläni. Nyt hän ei ollut täällä, ei vaikka pystyin haistamaan hänen tuoksunsa ympärilläni.

– Elle, sinun täytyy syödä jotain, Desmond maanitteli minua yrittäen saada minut tarttumaan elämänlankaan kiinni.

Pudistelin vain päätäni ja huokaisin syvään. Desmond oli ollut tukenani ja olin pyytänyt häntä unohtamaan muodollisuudet, kun hän puhutteli minua sillä en enää välittänyt typeristä säännöistä.

Desmond oli sanonut minulle, että kaikki kääntyisi hyväksi, mutta minä epäilin sitä. Ei mikään voinut muuttua enää paremmaksi.

Olin menettänyt Gabrielin. Hän oli kuollut jättäen minut tänne yksin. Se oli epäreilua. Miksi kaikki muut saivat aina lähteä ja jättää minut kärsimään? Miksi elämäni oli tällaista, mitä olin tehnyt väärin ansaitakseni tällaisen kohtalon?

Käännyin kyljelleni ja tuijotin ikkunoita joissa näkyi sadepisaroita. Koko viikon oli vain satanut ja ukkostanut. Aurinko ei ollut edes näyttäytynyt saaden minut masentumaan entisestään. Mutta tavallaan pidin tästä ilmasta ihan kuin taivas olisi itkenyt kanssani.

Joka aamu minä heräsin sydän täynnä toivoa. Avasin silmäni ja hapuilin Gabrielia viereltäni ja joka ikinen aamu sydämeni rikkoutui uudestaan, kun muistin että hän oli poissa.

Se tunne oli niin kamala. En voinut edes kuvailla sitä miltä tuntui tajuta joka päivä uudestaan, että jokin tärkeä asia oli kadonnut. Että se joku joka oli tuonut iloa ja onnea elämään oli poistunut lopullisesti näyttämöltä. 

– Minä tiedän, että tämä on raskasta, mutta sinun täytyy olla vahva, Desmond kuiskasi ja kuulin kuinka hän käveli sängyn toiselle puolelle nähdäkseen kasvoni.