Kolmen Kuun Valtakunta

56. Kolme kuuta

Oli aamu. Minä tiesin sen, mutta en uskaltanut avata silmiäni sillä tiesin, että olin yksin. En tuntenut Gabrielin läsnäoloa vierelläni, en tuntenut hänen kättään ympärilläni enkä lämpöä, joka hehkui hänen kehostaan. Hän oli poissa. Hän oli lähtenyt ja jättänyt minut yksin. Ihan niin kuin olin tiennyt tapahtuvan.

Mutta en silti halunnut uskoa sitä todeksi. Hän oli sanonut minulle, että olin täysin eri asia kuin hänen muut naisensa. Minä olin erilainen, olin uskonut siihen ja halusin vieläkin pitää kiinni siitä toivosta jota ei edes ollut olemassa. Mutta tiesin olevani toisenlainen, sillä minä oikeasti rakastin häntä. En välittänyt siitä, että hän oli kuningas en välittänyt siitä, että hän oli rikas. Vaan minä välitin siitä, että hän sai minut tuntemaan jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ollut koskaan saanut minua tuntemaan.

Mutta en ollut hänelle erilainen. Olin hänelle nainen juuri sellainen nainen jota hän vain käytti yhden kerran heittääkseen sitten minut romukoppaan. Gabriel piti minua samanlaisena kuin niitä muita naisiaan. Miksi muuten hän olisi noin vain jättänyt minut yksin vuoteeseen, vaikka hän oli luvannut minulle toista.

Se oli ollut valhe. Juuri sellainen valhe jonka minä typerä ihminen olin uskonut. Olin niin sinisilmäinen, tyhmä ja lapsellinen tyttö. Olin uskonut häntä noin vain, en ollut kyseenalaistanut hänen motiiveja vaan heittäytynyt hänen syliinsä ja näyttänyt tunteeni hänelle.

Gabriel ei ollut sanonut mitään, hän ei ollut sanonut välittävänsä, hän ei ollut sanonut rakastavansa. Mutta olin silti uskonut häneen, luottanut häneen, koska sellainen minä olin. Luotin, uskoin, toivoin ja rakastin. Se oli heikkouteni.

En siltikään katunut mitään, olisin tehnyt kaiken samalla tavalla. Olisin silti antanut hänelle itseni ja olisin sanonut rakastavani häntä. En muuttaisi mitään, en yhtä sekuntiakaan vaan vaalisin niitä harvoja onnellisia hetkiä Gabrielin kanssa sydämessäni, vaikka hän tekisi mitä tahansa osoittaakseen olevansa se hirviö joksi häntä olin joskus luullut.

Avasin silmäni hitaasti ja katsoin viereeni tunteiden myllertäessä sisälläni. En olisi halunnut kohdata sitä totuutta, en halunnut nähdä tyhjää paikkaa vierelläni. Mutta minun oli pakko katsoa karua totuutta silmiin.

Gabriel oli poissa, hänestä oli jäljellä vain ryppyinen lakana ja tyyny, joka oli tipahtanut lattialle. Kosketin varovasti kädelläni hänen paikkaansa, se oli jo kylmä mikä kieli siitä, että hän oli lähtenyt aikoja sitten. Hän oli poistunut noin vain huoneesta jättäen samalla rikkinäisen sydämen rintaani.

– Gabriel? huhuilin heikolla äänellä ja toivoin koko sydämeni pohjasta, että kuulisin hänen äänensä.

Mutta en kuullut mitään, en yhtään mitään muuta kuin oman hengitykseni ja sydämeni sykkeen, joka alkoi kiihtyä epätoivon täyttäessä mieleni.

En voinut uskoa tätä, en vain kyennyt siihen. Ei hän voinut tehdä minulle näin kaiken sen jälkeen mitä olin kokenut hänen vuokseen. Olin antanut hänelle itseni, olin antanut hänelle sydämeni, sieluni ja kehoni. Ja hän silti jätti minut. Silti hän noin vain jätti minut ihan kuin olisin ollut hänelle täysin mitätön. Sitäkö minä oikeasti olin hänelle, mitätön ressukka ihminen en mitään muuta.

Minä tunsin kyyneleet jotka kirvelivät silmäkulmissani, kun muistelin edellistä yötä. Hänen kosketuksensa tuntui ihollani, hänen huulensa tuntuivat omillani, hänen hengityksensä viipyili kaulallani, mutta ei hän ollut täällä enää.

En pystynyt pidättelemään kyyneliä jotka tulvivat silmiini liukuen nopeasti alas poskiani pitkin. Hautasin kasvoni tyynyyn ja nyyhkytin hiljaa. En voinut uskoa tätä, en vain voinut.

Miksi hän teki minulle näin? Miksi hän kidutti minua? Eikö hän voinut vain survaista miekkaa lävitseni ja päästää minua tästä kärsimyksestä? Miksi hän esitti huolehtivaista, kun hän kuitenkin aikoi vain satuttaa ja loukata minua tällä tavalla?