Kolmen Kuun Valtakunta

6. Taideteos

Kun avasin silmäni luulin olevani kuollut. Luulin, että istuisin pilven reunalla ilman mitään huolia, ilman maallisia murheita. Näkisin äidin ja Joelin, juoksisin heidän luokseen ja halaisin.

Mutta ei, en ollut taivaassa, en ollut kuollut. En tiennyt missä olin. Ympärilläni oli täysin vieras huone, jonka ainoa ikkuna oli peitetty verhoilla.

Huoneen oven luona seisoi sotilas, hänen ääriviivansa näkyivät heikosti silmissäni.

- Missä minä olen? kysyin karhealla äänellä, jota en tunnistanut omakseni.

Sotilas säpsähti hiukan, hän ei vastannut mitään vaan katosi nopeasti ovesta ulos. Hetken päästä sotilas palasi mukanaan laiha mies. Sotilas avasi ikkunaverhot miehen käskystä.

Kirkas auringon valo sokaisi minut hetkeksi, räpyttelin silmiäni ja näin tulijan paremmin. Mies oli ilmiselvästi lääkäri, hänellä oli siistit siniset vaatteet ja musta nahkainen salkku, jonka hän laski ikkunan edessä olevalle pöydälle.

Hän tutki laukkunsa sisältöä hyvin kiinnostuneena ja kääntyi äkisti puoleeni.

- Onko teillä kipuja?

Pudistin päätäni, kuin pieni lapsi.

- Aristaako kylkeänne? hän kysyi ja jatkoi laukkunsa penkomista.

- Ei, ei ainakaan nyt.

- Hyvä.

Lääkäri tuli viereeni ja nosti paitaani, jota en tunnistanut samaksi, joka minulle oli puettu, kun minut oli viety taisteluareenalle. En nähnyt myöskään nuolen terää, se oli ilmeisesti otettu pois minun nukkuessani, mikä oli hyvä, sillä tuskin olisin kestänyt kipua.

Lääkäri tutki haavaani ja mutisi aina välillä itsekseen. Sitten hän palasi pöydän luo ja otti sidetarpeita laukustaan. Hetken päästä hän palasi luokseni ja alkoi hääräillä kylkeni parissa.

Lääkäri sitoi haavani ja hymyili minulle rohkaisevasti. Minua hiukan häiritsi se, ettei hän puhunut paljon mitään, teki vain työtään hiljaa itsekseen. En kuitenkaan itsekään kysynyt mitään, sillä mies oli niin keskittynyt työhönsä, että pelkäsin hänen tekevän virheen jos alkaisin kysellä asioita.

Kun hän sai haavan kuntoon, hän otti laukkunsa, nyökkäsi minulle ja poistui. Luulin saavani nukkua ja levätä rauhassa, mutta heti lääkärin lähdettyä huoneeseen tuli kaksi sotilasta. He katsoivat minua kylmästi ja toinen heistä sanoi käskevästi:

- Ylös.

- Mitä? kysyin heikosti.

- Ylös ja heti.

Nousin vaivalloisesti istumaan, laskin jalkani hitaasti maahan ja säpsähdin. Minulla ei ollut kenkiä. Kylmä kivinen lattia ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta kävellä, mutta kun katsoin sotilaita tiesin, ettei heiltä heruisi sääliä. Nousin varovasti ylös ja kipristin varpaitani. Olisinpa ottanut edes villasukat mukaan. Mutisin mielessäni.

Huone kieppui hetken aikaa silmissäni, mutta sotilaat eivät välittäneet vaikka huojuin kuin kalteva torni. He tarttuivat käsivarsistani kiinni ja retuuttivat minut ulos huoneesta kiviseen käytävään, jossa ei ollut yhtään ikkunaa.

- Mihin te viette minua? kysyin saamatta vastausta.

Minut suorastaan raahattiin portaisiin, jotka johtivat alas. Auringon valo ei päässyt portaisiin asti, vaan seinässä olevat soihdut valaisivat tietä. Mielessäni arvasin, että joutuisin selliin ja olin oikeassa. Eteeni avautui karu näkymä kaltereista, joiden takana näkyi surumielisiä katseita. Osa vangeista huusi, osa ei enää vaivautunut. He kaikki katsoivat minua, minä tunsin ahdistuneen ilmapiirin ja hiljaiset huokaisut saivat ihoni kananlihalle.