Kolmen Kuun Valtakunta

62. Sotamies London

Hänen huulensa liikkuivat koko ajan, ainakin näin niiden liikkuvan, mutta en ollut ihan täysin varma olinko kuullut oikein mitä hän sanoi. Korvissani suhisi, sydämeni löi tuhat kertaa nopeammin ja hengitykseni pihisi. Olin jähmettynyt aloilleni enkä osannut sanoa mitään, en sanaakaan.

Hän jatkoi puhumista kasvot melkein hymyssä ja minä vain tuijotin hänen ruskeita silmiä epäuskoisena. Oliko hän oikeasti sanonut niin? Oliko se totta? Mutta ei se voinut olla totta. Olin varmasti kuullut väärin, olin varmasti vain päässäni kuullut ne sanat jotka olin toivonut kuulevani.

Ehkä ajatukseni olivat niin sekaisin, että vain kuvittelin kaiken. Olinhan kaksi päivää sitten luullut nähneeni Gabrielin täällä huoneessa. Olin suudellut ja halannut häntä. Olin vaatinut häntä jäämään, mutta ei hän ollut jäänyt, koska hän oli vain mieleni tuote, vaikka hän olikin tuntunut niin oikealta. Mutta se oli ollut vain harhaa. Ei se voinut olla totta ja tuo mitä äsken kuulin ei todellakaan voinut olla totta.

Se oli kaikkien luonnonlakien vastaista. Ei se voinut olla mahdollista.

– Sano se uudestaan, kuiskasin käheällä äänellä jota en tunnistanut.

Se oli muuttunut kaikesta itkemisestä karheaksi ja räkäiseksi ääneksi, joka kuului vanhalle noidalle, ei pienelle ihmiselle.

– Mitä? Desmond sanoi lopettaen puheripulinsa.

– Sano se uudestaan, toistin.

Desmond katseli minua hetken aikaa ennen kuin hän istahti viereeni. Hän tarttui käteeni kiinni ja hymyili minulle rauhoittavasti ennen kuin hän sanoi ne samat sanat jotka hetki sitten olin jo kuullut hänen huuliltaan.

– Gabriel on elossa, Desmond sanoi hymyillen, – hän on kurjassa kunnossa ja tajuton, mutta hänen sielunsa on elämänsyrjässä kiinni. Se ei ole luovuttanut vielä taistelua ja se yrittää parantaa kuninkaan sydämen, joka on kärsinyt hyvin vakavia vammoja.

Ne sanat saivat kaiken veren pakenemaan kasvoiltani, tunsin ilman loppuvan ympäriltäni ja kaaduin selälleni sängylle. Tunsin toivonkipinän täyttävän sydämeni, kun toistin Desmondin sanoja mielessäni.

Hän oli elossa. Gabriel oli elossa. Minun rakkaani oli elossa! Hän ei ollut kuollut, hän ei ollut jättänyt minua vaan hän oli vielä täällä.

Kaikki tunteet nousivat pintaan, olin helpottunut, iloinen, onnellinen ja silti minua pelotti se tosiasia, että Gabriel oli vakavasti loukkaantunut. Hän voisi kuolla ihan milloin vain ja en tiennyt kestäisinkö toista kertaa sitä samaa tuskaa jonka olin kokenut, kun luulin hänen olleen kuollut.

Kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani, mutta tällä kertaa ne olivat ilon kyyneliä. Olin onnellinen, että hän oli elossa, että hän oli vielä tässä maailmassa. Ja että pystyisin vielä näkemään hänet.

– Elle! Desmond huudahti ja minä vain heilautin kättäni näyttäen, että olin kunnossa.

Vedin syvään henkeä ja pyyhin kyyneleitäni mekkoni hihaan. Tunsin saaneeni toisen mahdollisuuden, juuri sen mahdollisuuden josta olin aina jankuttanut Gabrielille.

Tunsin itseni niin onnelliseksi, sydämeni meinasi pakahtua siitä tunteesta, kun tiesin että hän oli elossa.

– Mutta miten...hänen sydämensä..., änkytin ja yritin ymmärtää miten joku selviäisi siitä, kun miekka lävisti sydämen.

Sellaiseen iskuun kuolisi kuka tahansa ja juuri sen vuoksi olinkin uskonut kirjettä jossa oli kerrottu Gabrielin kuolleen.

– Gabriel on täysiverinen, se merkitsee paljon enemmän kuin mitä kenellekään on kerrottu, Desmond huomautti, – hän on vahvempi kuin muut, hänen sielullaan on paljon enemmän voimaa kuin tavallisten kansalaisten sieluilla.