Kolmen Kuun Valtakunta

58. Pikku kuningas

Viikko kului nopeasti, itse asiassa hyvin nopeasti. Jokainen päivä meni kuin siivillä, kun odotin iltaa ja sitä, että pääsin nukkumaan Gabrielin kainaloon. Olimme viettäneet jokaisen yön yhdessä ja en katunut sitä hetkeäkään, että olin antautunut hänen syleilyynsä useamman kerran.

Mutta kukaan selväjärkinen ei olisi pystynyt vastustamaan Gabrielia. Ei ainakaan kukaan sellainen, joka rakasti häntä koko sydämestään.

Olin sanonut sen hänelle joka ilta, olin kuiskannut ne kolme sanaa hänen korvaansa odottaen, että hän sanoisi jotain takaisin, mutta hän pysyi aina vaiti. Hän vain hymyili vienosti ja painoi aina suudelman otsalleni.

En halunnut painostaa häntä, en halunnut pakottaa häntä sanomaan jotain sellaista mitä hän ei halunnut sanoa, mutta luulin, että hän tunsi edes jotain voimakasta minua kohtaan. Hän oli myöntänyt tunteneensa intohimoa välillämme, mutta se ei ollut sama asia kuin rakkaus. Intohimon roihu pystyi sammumaan hyvin nopeasti, mutta rakkaus kestäisi ikuisesti.

Emme olleet vielä edes puhuneet siitä mitä me oikeasti olimme. En halunnut jatkaa tätä piilottelua kauan, sillä jossain välissä tämä kuitenkin tulisi ilmi. Minulla oli jo nyt kova työ piilottaa kaulaltani jäljet joita Gabriel niin mieluusti aina teki ihooni ja en halunnut kenenkään tulevan epäluuloiseksi. Emma ja Esteri olivat heitelleet minuun monia kysyviä katseita, kun punastelin aina, kun he mainitsivat kuninkaan. Mutta en voinut itselleni mitään. Kehoni reagoi aina voimakkaasti, kun joku vain puhui Gabrielista ja mieleeni syöksyi muistikuvia öistä jotka vietin hänen huoneessaan. Ei siis ollut mikään ihme, että punastelin.

Vaikka pieni epävarmuus jäyti aina välillä mieltäni niin olin kuitenkin päättänyt pysyä positiivisena. Tiesin, että Gabrielilla täytyi olla hyvä syy pitää Serena hovissaan. Tai ainakin halusin uskoa niin. Olin todella kiitollinen, että en ollut nähnyt Serenaa muuta kuin vilaukselta. Hän oli viettänyt hiljaiseloa omassa huoneessaan ja Emma olikin osannut kertoa minulle, että hän oli ilmeisesti masentunut. Mistäköhän syystä? Hän varmasti oli tuohduksissaan siitä, että Gabriel ei ollut halunnut tavata häntä enää. 

Olin kuullut, että Serena oli aina välillä illallisilla kuninkaan kanssa, mutta muuten he eivät enää viettäneet aikaa yhdessä. Ja hyvä niin. Jos hän olisi yrittänyt jotain niin olisin mieluusti repinyt hänen hiukset irti hänen päänahastaan ja kynsinyt hänen silmänsä irti hänen päästä.

Nyrpistin nenääni mielikuvalle, joka nousi päähäni. En voisi koskaan satuttaa ketään noin brutaalilla tavalla, mutta toisaalta Gabriel toi erilaisia puolia minusta esiin joten oli parempi, että Serena pysyisi kaukana kuninkaasta hänen oman etunsa vuoksi.

Henkäisin syvään ja tyhjensin mieleni. En halunnut ajatella Gabrielia nyt, kun olin menossa syömään. Kävelin hitaasti palvelijoiden tiloihin ja söin pienen välipalan jonka aikana muut palvelijat heittelivät ikäviä katseita minuun. He eivät koskaan sanoneet minulle mitään, tuijottivat vain kuin olisin sairastanut ruttoa.

Syömisen jälkeen lähdin takaisin kohti tutkimushuonetta. Puikkelehdin ahtaita käytäviä pitkin ja kun pääsin eteishalliin kuulin raskaat askeleet jotka kaikuivat pitkin hallia.

Käänsin vaistomaisesti katseeni vasemmalle jossa näin Gabrielin. Hän käveli nopein askelin eteishallia pitkin musta pitkä viitta hulmuten perässään. Hänen takanaan juoksi kaksi hyvin lyhyttä miestä joilla oli kädet täynnä papereita ja isot silmälasit silmillään. En ollut koskaan ennen nähnyt noita miehiä, mutta he näyttivät siltä kuin heillä olisi ollut kaikki maailman ongelmat harteillaan. He puuskuttivat kasvot punaisina pysyäkseen kuninkaan perässä, mutta he epäonnistuivat täysin sillä he eivät saaneet Gabriel kiinni, vaikka heidän pienet jalat kuinka tekivät töitä.