Kolmen Kuun Valtakunta

67. Kuollut prinssi kummittelee

Tuntui omituiselta olla taas omassa huoneessani. Katsoin melkein epäuskoisena huonettani, joka ei ollut muuttunut yhtään lukuun ottamatta pölypalloja jotka olivat kerääntyneet nurkkiin. Kaikki näytti samalta, vaikka kaikki oli ihan eri tavalla. Gabriel oli taas jälleen kerran oma itsensä, en tiennyt välittikö hän minusta, rakastiko hän minua, vai oliko kaikki ollut hänelle vain leikkiä.

Hän oli niin helposti lähettänyt minut takaisin tänne, että epäilin hänen tunteitaan. Jos hän välitti niin kai hän olisi pitänyt minut luonaan.

Huokaisin syvään ja vaihdoin vaatteeni. Puin ylleni yksinkertaisen punaisen mekon ja tuijotin itseäni peilistä. Hiukseni näyttivät ihan kamalilta. Ne olivat epätasaiset ja hapsottivat sinne tänne, mutta onneksi ne kasvaisivat nopeasti.

Lähdin huoneestani ja astelin varovaisin askelin tutkimushuoneeseen. Näin heti Emman katseesta, että Desmond oli varmaan kertonut hänelle, että minä tapoin Askoldin. Emma oli hyvin vihaisen näköinen, hänen silmänsä suorastaan salamoivat ja hänen huulensa olivat kuin muurattu kiinni. Hän vain tuijotti minua niin kauan, että minä avasin suuni.

– Tiedän, että tein väärin, aloitin ja istahdin hänen viereensä, – en olisi saanut mennä sotaan, mutta en voinut muutakaan, huomautin.

– En ymmärrä sinua, Emma sanoi pudistellen päätään, – luulin, että halusit vain nähdä kuninkaan, mutta menitkin taisteluun ja kohtasit Askoldin, hän sanoi epäuskoisena.

Se kuulosti typerältä ja sitä se varmaan oli ollutkin, mutta olin kuitenkin elänyt hetkessä. Olin tahtonut kostaa kuninkaan puolesta ja olin tehnyt sen.

– Minä halusin vain kostaa Gabrielin puolesta, totesin, – olin niin vihainen ja suutuksissani etten ajatellut järkevästi.

– No et todellakaan! Emma kivahti, – oletko sinä oikeasti hullu!? Jos haluat kuolla noin kiivaasti niin mene kadulle seisomaan yöllä ja kirjoita lappu kaulaasi, että olet ihminen. Eiköhän joku ihmissyöjä sinut nappaa ja saat oikein mukana kuoleman, Emma tuhahti sarkasmin tihkuessa hänen sanoistaan.

– Emma, älä viitsi, mutisin hiljaa, – Gabriel antoi minun kuulla jo kunniani, lisäsin hiljaisella äänellä.

– Hyvä, hänellä sentään on järkeä päässä toisin kuin eräillä, Emma huomautti kääntäen katseensa takaisin tutkimukseen.

Emma ei sanonut enää sanaakaan minulle, hän vain kirjoitti tutkimusta mietteliään näköisenä ja näin parhaimmaksi lähteä pois huoneesta.

Minä menin omaan huoneeseeni ja jämähdin aloilleni. En jaksanut ajatella enää mitään joten aloin siivoamaan huonettani ja yritin vain unohtaa kaiken mitä oli tapahtunut.

Päivät menivät hitaasti eteenpäin, Emma lopulta leppyi minulle ja jatkoimme tutkimuksen tekoa yhdessä. Desmond toi aina minulle uutisia pohjoisesta jossa asiat sujuivat hyvin. Ilmeisesti loput kapinalliset olivat alkaneet tehdä yhteistyötä armeijan kanssa ja he yrittivät päästä jonkinlaiseen sopimukseen asioista jonka vuoksi he aloittivat sodan.

Minä lähetin Gabrielille kirjeen, se oli ihan asiallinen pahoittelu kirje jossa pyysin anteeksi uhkarohkeaa käytöstäni, mutta en saanut häneltä minkäänlaista vastausta. Hän oli saanut kirjeen, koska Desmond lähetti sen oman kirjeensä mukana ja hän sai kuninkaalta vastauksen, mutta minä en.

Kun kaksi viikkoa kului siitä, kun palasin takaisin tunsin itseni surulliseksi, masentuneeksi, onnettomaksi, ahdistuneeksi ja turraksi. Olin kaikkea tuota. En tiennyt miten saisin taas elämästä kiinni, en tiennyt miten pystyisin taas olemaan oma itseni.

Minusta oli tullut niin riippuvainen Gabrielista. Hän oli aina mielessäni, hän oli jättänyt jälkensä sydämeeni ja hän omisti kaiken minussa. Sieluni, sydämeni, kehoni ja ajatukseni.