Kolmen Kuun Valtakunta

20. Pettynyt ihminen

[Kirjailijan kommentti:] Yllätys! Kiitoksena siitä, että tätä tarinaa on luettu jo 5000 kertaa päätin julkaista uuden luvun! Kiitokset kaikille tykkäyksistä ja kommenteista! Ja tästedes aina kun tarinan lukukerrat pyörähtävät uudelle tuhannelle niin päivitän ylimääräisen kerran perjantai päivityksen lisäksi. :)

Charlotte

------

Kaksi yksinkertaista sanaa, kaksi aivan normaalia sanaa vaikuttivat minuun enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Veri seisahtui suonissani, silmäni meinasivat pullahtaa ulos kuopistaan ja tunsin koko kehoni jännittyvän, kun kuulin kuninkaan äänen joka kaikui päässäni saaden minut vaipumaan melkein koomaan.

Vedin syvään henkeä ja pysyin paikoillani, ei hän voinut mitenkään tietää, että minä olin täällä! Että kyttäsin häntä, kuin mikäkin pervo. Ei hän voinut tietää, ei mitenkään! Olin tullut aivan hiljaa, olin hiipinyt kuin tiikeri joka vaani saalistaan. Olin ollut varovainen. En ollut päästänyt minkäänlaisia ääniä joten hän ei voinut mitenkään tietää, että kyyhötin holvikaaren vieressä seinää vasten ja tuijotin häntä silmiä räpäyttämättä.

Mutta ehkä hän tunsi minun silmänsä selässään, ehkä hänellä oli kuudes aisti. Niin, hän oli kuningas jolla oli voimia. Ehkä hän pystyi aistimaan minut, ehkä hän haistoi minun tuoksuni tai hän kuuli sydämeni lyönnit jotka muistuttivat rummun pärinää.

Ummistin silmäni hetkeksi ja odotin oikeaa hetkeä. Minun piti totella häntä, minun piti tehdä niin kuin hän käski ja kohdata hänet silmästä silmään. Olin tarpeeksi vahva siihen, en ollut heikko, en todellakaan. Olin pystynyt sanomaan hänelle vastaan monesti joten näyttäytyminen olisi pikku juttu. Minä vain kävelisin hänen viereensä, sanoisin hyvät yöt ja lähtisin takaisin nukkumaan. Se oli helppo juttu. Tai se olisi ollut helppo juttu, jos kuningas olisi ollut täysissä pukeissa, mutta hän ei ollut. Minä en vain saisi ajatella hänen puolialastonta vartaloaan, en saisi luoda silmäystäkään hänen paljaaseen ihoonsa, katsoisin vain hänen kasvojaan, en muuta.

Vedin syvään henkeä ja valmistauduin näyttäytymään, puristin käteni nyrkkiin ja kun meinasin ottaa ensimmäisen askeleeni kohti huonetta näin varjon. Varjon, joka lankesi huoneeseen. Se oli jonkun toisen varjo. Se oli joku toinen.

Mutta kuka?!

Pettymyksen tunne valtasi mieleni, kun kuulin askeleita, siirryin nopeasti piiloon seinän taakse. Olisihan minun pitänyt arvata! Ei kuningas puhunut minulle vaan jollekin toiselle...varmasti rakastajalleen. 

Olin typerä. Ei hän mitenkään voinut tietää minun olevan täällä. Ja se oli hyvä asia. Ei minun tarvinnut olla pettynyt, minun piti olla helpottunut. Säästin itseni totaaliselta nöyryytykseltä.

Sydämeni takoi kiivaasti rinnassani, kun edes ajattelin sitä tunnetta jos olisin kävellyt kuninkaan luokse. Olisin hävennyt silmät päästäni. Ja mitähän kuningas olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt minun olevan täällä? Hän olisi varmasti suuttunut ja tuominnut minut kuolemaan.

Huokaisin syvään ja kurkistin varovasti huoneeseen. Sydäntäni vihlaisi. Näin tytön, hyvin kauniin tytön, jonka vaaleat lyhyet hiukset olivat kiharoilla. Tytön kauniit kapeat kasvot hohtivat kuiden valossa omituisen kuulaina aivan kuin hän olisi hehkunut. Hän oli hyvin hennon näköinen, hänen jalkansa jotka näkyivät lyhyen yöpaidan alta olivat ohuet. Hyvin ohuet. Melkeinpä luonnottoman ohuet. Nyrpistin nenääni.

Ilmeisesti neiti Rostov oli saanut lähteä linnasta ja kuningas oli ottanut heti uuden naisen itselleen leikkikaluksi. Hänellä oli varmasti pitkä jono josta hän sai vain valita mieleisensä tytön itselleen. Mietin mitä tapahtuisi jos minä olisin tuon jonon jatkona, nauraisiko kuningas päin naamaani vai valitsisikohan hän minua koskaan. Pudistelin päätäni, olin typerä kun edes ajattelin jotain tuollaista. En koskaan nöyryyttäisi itseäni ja ilmoittautuisi vapaaehtoisesti kuninkaan rakastajaksi.