Kolmen Kuun Valtakunta

48. Elossa

Aurinko. Kaunis, ihana, lämmin aurinko heitti säteensä kasvoilleni. Mumisin ääneen ja käänsin kylkeäni. En halunnut herätä vielä, en ihan vielä. Oloni oli hyvä, parempi kuin pitkiin aikoihin. Tuntui siltä kuin olisin nukkunut pilven päällä. Minä kiedoin käteni tyynyn ympärille tiukasti ja huokaisin syvään. Olisin voinut nukahtaa uudestaan, mutta tunsin omituisen tunteen niskassani aivan kuin joku olisi tuijottanut minua.

Käänsin päätäni ja avasin silmäni vain kohdatakseni Desmondin, joka istui sängyn vieressä olevalla tuolilla. Miehen kasvoilla oli huolestunut ilme, joka pyyhkiytyi heti pois, kun hän tajusi minun heränneen.

– Neiti Nordlund! Te heräsitte, hän huudahti.

– Hmmm...teen niin jokaikinen aamu, totesin hiljaa ja punastuin hieman, kun ymmärsin että Desmond oli minun huoneessani, – mitä te teette täällä? kysyin hämilläni ja vedin peittoa automaattisesti ylemmäksi.

Samalla huomasin, että minulla oli yöpuku päällä. En muistanut vaihtaneeni sitä tai menneeni edes nukkumaan.

– Valvoin untanne, Desmond totesi varovasti, – ja kamarineitonne vaihtoi vaatteenne, Desmond lisäsi huomattuaan ilmeeni.

Minä katsoin häntä hetken aikaa hiljaa ja hieroin silmiäni.

– Miksi? kysyin hölmistyneenä.

Desmond haroi hiuksiaan ja kohotti kulmaansa kysyvästi.

– Ettekö tosiaan muista?

– Muista mitä? kysyin jo selvästi ärtyneenä.

– Sitä, että...että te yrititte tappaa kuninkaan, Desmond selitti saaden minut henkäisemään syvään.

Hämärät muistikuvat hiipivät varjoistaan mieleeni saaden minut kauhistumaan. Muistin kuinka olin meinannut tappaa hänet, sitten olin uhkaillut häntä ja aikonut repiä hänen sydämensä irti hänen rinnastaan . Miten hän edes antoi minun olla vielä elossa?

Käännähdin selälleni ja nostin käteni otsalleni. Olin tuhoon tuomittu. Olisi suorastaan yllätys, jos eläisin vielä huomenna. Gabriel vaatisi varmasti minun mestaamista, olin siitä varma. Hän ei jättäisi rankaisematta minua.

– Mitä tapahtui? kysyi hiljaisella äänellä.

– Joku vaihtoi miekkanne maahisten tekemään exitiumiin, Desmond selitti, – se ruokkii vihaa ja haluaa tuhota kantajansa vihan kohteen.

Yritin sivuuttaa sen seikan, että minun täytyi oikeasti vihata kuningasta sillä miekka oli vaikuttanut minuun. Jos en olisi vihannut Gabrielia niin miekan taika ei olisi toiminut ja en olisi ollut tässä pinteessä. Mutta Gabriel sai syyttää siitä vain itseään. Hän oli saanut tämän aikaan. Osa siitä rakkaudesta jota tunsin häntä kohtaan oli muuttunut vihaksi ja se oli vain Gabrielin vika.

Kukaan ei ollut käskenyt häntä käyttäytymään niin kurjasti minua kohtaan, kukaan ei ollut pakottanut häntä ivailemaan kustannuksellani ja sanomaan, että en ollut hänen arvoisensa. 

Mutta silti minulla ei ollut mitään oikeutta yrittää riistää hänen henkeään, vaikka Gabriel oli julma ja ilkeä niin minun tehtäväni ei ollut päättää miten ja milloin hän kohtaisi kuoleman.

– Mutta kuka olisi voinut vaihtaa miekan? kysyin hämilläni, kun tajusin, että joku halusi selvästi kuninkaan kuolemaa.

Desmond huokaisi syvään ja katsoi minua hetken aikaa silmiin.

– Emme tiedä. Neiti Giorges vakuutti vieneensä eri miekan pukuhuoneeseen ja löysimmekin sen kaapista. Joku oli piilottanut sen sinne, että te ette huomaisi sitä.