Kolmen Kuun Valtakunta

45. Aarteita

Päivät vierivät hyvin hitaasti eteenpäin. Ne kaikki olivat suhteellisen samanlaisia ja aivan kuin olisin vain toistanut edellisiä päiviä uudestaan ja uudestaan. Tein yleensä aamuisin tutkimustani Emman kanssa, välillä Esteri oli apunani. Kuningas ei enää kutsunut minua illallisille, mikä harmitti minua hieman sillä kaipasin hyvää ruokaa ja sitä ihanaa viiniä jota olisin voinut juoda loputtomiin. Nyt sain tyytyä syömään palvelijoiden ankeissa tiloissa, jotka olivat hyvin karut verrattuna kuninkaan ruokasaliin. Seurakaan ei ollut kovin hääppöistä. Kaikki palvelijat mulkoilivat minua aina, kun astuin jalallani keittiöön, he kai pitivät minua mielenvikaisena, kun olin aiheuttanut välikohtauksen illallisilla.

Mutta tänään olin päättänyt pitää vapaapäivän. Olin ansainnut sen ja aivoni tarvitsivat hieman lepoa kaikesta miettimisestä ja ajatuksistani jotka eivät jättäneet minua rauhaan.

Kävin kuvernöörin luona, joka antoi minulle lupalapun ja lähdin torille. Katselin tylsistyneenä myyjiä, jotka tyrkyttivät minulle mitä erikoisempia asioita, mutta en kiinnostunut koruista tai mitäänsanomattomista helyistä.

– Neiti hyvä, onko teillä jano? nuori naisen ääni herätti minut todellisuuteen.

Käännyin katsomaan kojua jonka takana seisoi kaunis nainen jonka pitkät vaaleat hiukset hipoivat hänen lantiotaan. Hänen terävä katseensa sai minut mietteliääksi, mutta kun hän hymyili kauniisti minulle minä vaistomaisesti vastasin hänen hymyynsä.

Nuori nainen ojensi minulle lasisen pullon, jossa oli oranssinpunertavaa juomaa ihan kuin jonkinlaista limsaa.

– Se on hyvin raikasta juotavaa, nainen sanoi hymyillen saaden veden nousemaan kielelleni.

– Saisinko maistiaisen? kysyin varovasti.

– Tietysti, nainen sanoi ja kaatoi jo avatusta pullosta pieneen kuppiin juomaa.

Kiitin ja join juoman ahnaasti. Se maistui hyvälle, itse asiassa todella hyvälle. Juoma poreili hetken aikaa suussani saaden minut hymyilemään vieläkin enemmän.

– Paljonko pullo maksaa? kysyin ja ojensin kupin takaisin naiselle.

– Kaksi hopeakolikkoa, nainen sanoi.

– Minä otan neljä pulloa, sanoin iloisesti.

Nainen laittoi pullot kangaspussiin ja otti rahat kädestäni. Hän kiitti vuolaasti, kun annoin hieman ylimääräistä, mutta minä vain hymyilin hänelle. Sitten jatkoin kiertelyäni ja päädyin lopuksi vanhan kaupan sisälle, joka oli hieman vinossa. Kattokin näytti olevan reikiä täynnä ja ikkunoista veti, niin että tunsin tuulentuiverruksen kasvoillani.

Vanha nainen seisoi kuluneen tiskin takana ja otti minut vastaan hymyillen. Ilmeisesti olin ensimmäinen asiakas pitkään aikaan sillä hän tuijotti minua koko ajan aivan kuin peläten, että juoksisin yllättäen kaupasta ulos ostamatta mitään.

Katsoin ympärilleni hämilläni ja silmäni laajenivat hieman, kun näin ihmisten tavaroita. Kaappikellon, räsymattoja, nahkaisen sohvatuolin, vanhan mustavalkotelevision ja kaikkea muuta jota en ikimaailmassa olisi uskonut näkeväni täällä. Kuka edes toi toiseen maailmaan television? En ainakaan itse olisi jaksanut kantaa sitä kovinkaan kauan mukanani ja ei siinä ollut edes mitään järkeä, koska sitä ei voinut edes katsoa täällä. Mutta televisio olisi hieno koriste huoneeseeni. Kaikki nämä tavarat saisivat huoneeni näyttämään enemmän ihmismäiseltä ja ehkä koti-ikävänikin laantuisi hieman, jos näkisin jotain mikä muistuttaisi minua omasta maailmastani.

Minä kiljaisin ääneen innoissani, kun kuvittelin huoneeni mielessäni. Löin käteni innokkaana yhteen.

Nainen taisi pelästyä sillä näin hänen säpsähtävän paikoillaan, mutta hän ei sanonut mitään. Minä kosketin tavaroita, hyväilin niitä ja annoin sormieni painautua ihmisten tekemiin kankaisiin, ikkunaverhoihin...olin niin onnellinen.