Kolmen Kuun Valtakunta

81. Akilleen kantapää

Se hetki tuli todella nopeaa, kun annoin periksi. En tiennyt kauanko olin istunut pimeässä, kylmässä tyrmässä, mutten kestänyt enää. Olin valmis kuolemaan, jättämään tämän maailman taakseni ja jatkamaan eteenpäin.

Olin ajatellut paljon, ehkä liikaakin. Mutta mitä muuta tekemistä minulla olisi ollut kuin ajatella tätä tilannetta ja sitä miten olin ajautunut tyrmään.

Minun olisi pitänyt olla viettämässä aikaa Gabrielin kanssa, minun olisi pitänyt olla hänen käsivarsillaan, mutta olin haisevassa tyrmässä, joka ei muuttunut. Ei vaikka kuinka ummistin silmäni ja toivoin olevani kuninkaan makuuhuoneessa.

Kaiken tämän ajan minä mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja miten voisin välttää rangaistuksen, joka tekemättömistä teoistani minulle annettaisiin. Mutta kuningas uskoi niiden tekojen olevan minun tekemiä, hän todellakin luuli minun suunnitelleen hänen murhaansa. Se oli pyöristyttävää.

Olin ajatellut karkaavani, mutta se ei tullut kuulonkaan. En voisi mitenkään karata, sillä minut saataisiin heti kiinni ja joutuisin kuolemaan jollain hirvittävällä tavalla. Mestaus olisi inhimillisempi vaihtoehto kuin elävältä polttaminen tai kidutus. Ja toisaalta karkaaminen saisi minut näyttämään syylliseltä, sitä en missään nimessä halunnut, sillä olin syytön.

En silti halunnut kuolla, mutta tiesin että se oli välttämätöntä. Muistin kuinka kuningas oli kertonut minulle omenavarkaudesta tulleen tuomion. Jo se oli ollut julma tekoon nähden, joten tiesin että kuninkaan murhan suunnittelusta seuraisi julmaa kidutusta ja kuolema.

Minä kuolisin syyttömänä, mutta tietäisin sen itse. Ja uskoin vahvasti siihen, että Gabriel saisi joskus tietää totuuden ja ehkä hän saisi tietää oikean syyllisen.

Oikea syyllinenkin oli valvottanut minua, en tiennyt ketä olin satuttanut niin paljon, että hän halusi tapattaa minut. Olin kohdellut kaikkia hyvin, en ollut mielestäni käyttäytynyt ketään kohtaan epäkunnioittavasti. Olin hyvä ihminen, en paha. Mutta silti joku oli suuttunut minulle ja halusi minun kuolevan.

Koko asia puistatti minua. Oli kammottavaa kuolla tietämättä kuka oli kaiken takana. Mutta ehkä saisin katsella taivaasta maan tapahtumia ja nähdä kuka oli lavastanut minut syylliseksi.

Yksi ainoa helpottava asianhaara oli juuri taivaspaikka. Toivoin, että näkisin äidin ja Joelin uudestaan. Ehkä saisimme elää yhdessä ja nauttia toistemme seurasta. En ollut koskaan ollut kovinkaan uskollinen ihminen, mutta halusin uskoa, että kuoleman jälkeen oli elämää. Ja olinhan nähnyt jo helvetin tulet ja ne sieluparat, jotka kiljuivat tuskaansa. Siksi toivoinkin pääseväni jonnekin muualle, sinne samaan paikkaan, jossa äiti ja Joel olivat.

Nojasin seinää vasten, enkä enää välittänyt vaikka joku avasi oven. Vartija kävi joka päivä kysymässä minulta halusinko tunnustaa ja minä aina vastasin, ettei minulla ollut mitään tunnustettavaa, sillä se oli totuus. Joskus en sanonut vartijalle hetkeen mitään, sillä halusin vain nähdä ja tuntea toisen henkilön läsnäolon. Pimeässä istuminen oli hyvin yksinäistä ja se sai minut ahdistumaan. Kaipasin muita henkilöitä, ääniä ja sitä että sai jutella toisen kanssa. Pienet asiat, joita olin pitänyt itsestäänselvyytenä, olisivat olleet nyt ylellisyyttä.

Illalliset kuninkaan seurassa tuntuivat nyt unelta, hänen hellät suudelmat ihollani olivat vain jonkinlaista unelmaa, jota olin haaveissani elänyt. Gabrielin kosketus oli ollut vain harhaa, ei totta. Kaikki ne ihanat hetket olivat ehkä olleet vain mielikuvitukseni tuotetta. Mitä jos oikeasti olin elänyt vain harhakuvitelmassa koko tämän ajan? Mitä jos olinkin oikeasti kuollut huutokaupan jälkeisessä taistelussa ja elin nyt helvetissä? Mitä jos tämä kaikki oli vain valetta?!

Hätkähdin hieman, kun tyrmän puinen ovi avattiin apposen auki. Silmäni sokaistuivat valosta, joka tunki tyrmän sisälle. Ummistin ne hetkeksi kiinni ja odotin.