Kolmen Kuun Valtakunta

14. Tylsyyden tylsyys

Sormeni olivat mustat, kiitos musteen, joka oli tahrinut ne. Olin välttämättä halunnut opetella kirjoittamaan sulkakynällä, mutta se ei ollut niin helppoa, miltä se näytti. Se oli paljon hitaampaa ja työläämpää, kuin kuulakärkikynällä kirjoittaminen. Mutta olin edistynyt parissa päivässä aika paljon. Olin voinut auttaa Emmaa muistiinpanojen kirjoittamisessa ja hän oli kehunut käsialaani. Esteri sen sijaan oli nauranut ja sanonut, että kirjoitukseni olivat, kuin harakanvarpaita. Mielestäni hän oli väärässä. Esteri oli muutenkin ollut viime aikoina kovin negatiivinen, hän oli poissaoleva ja tiuski kaikesta. Emma osasi kertoa, että Esterillä oli vaikeuksia jonkun tytön kanssa, jonka hän oli hyvää hyvyyttään ottanut suojelukseensa. Mutta en viitsinyt udella enempää kuka tyttö oli kyseessä, sillä en halunnut, että Emma tuntisi itsensä juorukelloksi.

– No niin. Tämä on valmis, Emma sanoi ja avasi uuden sivun kirjasta.

– Mikä kohta se oli? kysyin.

– Ihmisten uskomukset.

– Eli, meidän pitää vielä kirjoittaa ihmisten elintavoista, teknologiasta ja historiasta tiivistelmät, huokaisin syvään.

– Se ei kuulosta pahalta, Emma sanoi ja hymyili rohkaisevasti.

– Toivottavasti olet samaa mieltä, kun olet kirjoittanut kaksikymmentä sivua lisää, sanoin virnistäen.

Emma vain nauroi, eikä hänen ilmeensäkään värähtänyt, kun hän kirjoitti kaiken mitä sanelin hänelle. Istuimme ainakin kolme tuntia paikoillamme ja ahersimme tutkimuksen kimpussa. Lopulta, kun kurkkuni kuivi niin, että jouduin rykimään, päätimme pitää loppupäivän vapaata. Tai minulle se oli vapaata, mutta Emma meni tekemään normaaleja palvelijan rutiinejaan, kun minä taas suunnistin omaan huoneeseeni.

Kaaduin pehmeälle sängylleni ja huokaisin syvään. Ajatustyö vei enemmän mehuja ihmisestä, kuin ruumiillinen työ. Koko pääni tuntui hyvin raskaalta ja olisin vain halunnut nukahtaa, mutta en voinut. Kuulin ovelta kipakan koputuksen. Joku väänsi ripaa, mutta olin laittanut oven lukkoon. Kuului taas koputus, tällä kertaa vaativampi. Mietin kaksi kertaa menisinkö avaamaan, vai esittäisinkö, etten ollut huoneessani. Toinen vaihtoehto oli hyvin houkutteleva, mutta ensimmäinen oli järkevin. Niinpä raahauduin ovelle ja aukaisin sen.

Amelia ryntäsi huoneeseeni käsivarsillaan yksi mekko.

– No niin. Ilahdutatte meitä taas illallisilla.

– Mitä? Ei...en jaksa tulla, valitin ja hieroin otsaani, joka oli aivan rutussa.

Amelian silmät pyörivät kuopissaan sanoistani.

– Olen vain niin väsynyt ja päätäni särkee, yritin keksiä tekosyitä.

Mutta oikeasti halusin vain välttää kuninkaan läsnäoloa. Olin onnistunut tehtävässäni todella hyvin. Itse asiassa liiankin hyvin. Aivan, kuin kuningas olisi tahallaan antanut minun tuudittautua ajatukseen, että olin turvassa, vaikken ollutkaan sitä.

– Sillä ei ole mitään väliä, kuinka väsynyt tai kurja olento olettekaan. Te tulette illallisilla ja sillä selvä, Amelia tuhahti ja nosti mekon silmieni eteen.

Se oli kaunis, todella kaunis mekko. Se oli tummansininen, aivan kuin kirkas yötaivas. Sen pinta kimalteli hieman, sen yläosassa oli pitsiä ja helmassa kirjailuja.

Katsoin sitä lumoutuneena.

– Te pidätte siitä, Amelia sanoi melkein pettyneenä.

Hän ilmiselvästi rakasti meidän pikku erimielisyyksiämme ja hän olisi varmasti halunnut huutaa kanssani kilpaa, mutta tällä kertaa hänen ei tarvinnut tehdä niin.