Kolmen Kuun Valtakunta

83. Tuomio

Ei tämä voinut olla totta. Ei voinut. Tämä oli unta, pahaa painajaista, josta heräisin aivan kohta. Löytäisin itseni pehmeästä sängystä, Gabrielin vierestä ja kertoisin hänelle tästä unesta. Hän ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsaani lohduttaen, että se oli vain unta. Pahaa unta.

Minä sulkisin silmäni ja nukahtaisin levolliseen uneen kuninkaan käsivarsille. Niin tämän piti mennä, niin elämäni kuului olla.

Mutta tämä ei ollut unta. Ei. Minut oli tuomittu kuolemaan. Minulla ei ollut edes vuorokautta elinaikaan, ei edes 24 tuntia. Minä kuolisin, enkä voinut tehdä asialle yhtään mitään.

Haroin hiuksiani, jotka olivat likaiset ja takussa. Tuomarin sanat kaikuivat edelleen päässäni. Ne eivät jättäneet minua rauhaan, vaikka kuinka yritin miettiä kaikkea muuta, kuulin silti tuomarin kolkon ääneen tuomitsevan minut kuolemaan.

Pudistin päätäni turhautuneena. En edes muistanut mitä oikeudenkäynnin jälkeen oli tapahtunut. Olin ilmeisesti pyörtynyt, sillä olin herännyt sellistä. Se oli erilainen selli, hieman mukavampi kuin se pimeä tyrmä. Tässä sellissä oli pieni kalteri ikkuna, josta tuijotin koko ajan ulos. Annoin sormieni kietoutua kylmien kalterien ympärille ja tuijotin maisemaa, joka avautui lumoavana eteeni. Kolme kuuta ja kaupunki sen alla. Se oli kaunis näky. Muistin kuinka lumoutuneena olin katsellut taivasta, kun olin tullut tänne Alexin kanssa. Hymy nousi huulilleni, kun ajattelin miten paljon asiat olivat muuttuneet sen päivän jälkeen. Olin ollut niin erilainen silloin. Minulla oli ollut haaveita, unelmia, typeriä lapsellisia toiveita. Sitten ne kaikki olivat murskaantuneet, kun olin ihastunut, sitten rakastunut kuninkaaseen. Se oli elämäni pahin virhe, mutta en silti katunut sitä. En vaikka minun olisi ehkä pitänytkin.

Tiesin, että Gabrielin ei armahtaisi minua. Oli kulunut liian kauan aikaa. Siksi en halunnut nukkua, sillä halusin elää tätä elämää niin kauan kuin sain. Halusin vain katsella taivasta, sitä maisemaa ja unohtaa, että minä kuolisin huomenna. Että minun pääni katkaistaisiin kaikkien kansalaisten edessä aivan kuin olisin maailman pahin rikollinen.

Huokaisin syvään. En ymmärtänyt Gabrielia. En ymmärtänyt hänen käytöstään, hänen luonnettaan. Uskoin, että hän rakasti minua. Hänen täytyi rakastaa. Mutta toisaalta miksi hän kohteli minua näin? Ei kukaan selväjärkinen tapattaisi rakastettuaan. Hänen olisi pitänyt luottaa minuun, hänen olisi pitänyt uskoa minusta parasta aivan kuin uskoin hänestä. Olin puolustellut hänen tekojaan viimeiseen asti mielessäni. Olin sysännyt syrjään kaikki hänen huonot puolensa.

Mutta Amelia, Emma, Serena ja Alex olivat varoittaneet minua. He olivat olleet oikeassa. Kuningas oli julma ja tunteeton. Todellakin, minä opin sen kantapään kautta.

Annoin katseeni kiertää kuissa, joita olin aina ihaillut. Ne näyttivät hieman erilaisilta tänään. Isoimmat kuut olivat kauempana toisistaan, yleensä ne olivat melkein rinta rinnan, nyt ne olivat ottaneet toisiinsa etäisyyttä. Tähdet, nekään eivät tuikkineet niin kirkkaasti kuin yleensä. Niiden hennot valot näkyivät mustaa taivasta vasten vain pieninä valojuovina, pilkahduksina jotka hukkuivat pimeyteen.

Lysähdin takaisin maahan pehmeiden olkien päälle. Tuijotin vain eteenpäin ja annoin silmieni sulkeutua hetkeksi. Minä vain lepuuttaisin niitä hieman, en nukahtaisi, en saisi nukahtaa, sillä tiesin että kun seuraavan kerran heräisin, olin lähempänä kuolemaa kuin koskaan ennen.

Mutta minä kuitenkin nukahdin, en voinut sille mitään. Heräsin säikähtäen, kun kuulin marssimista muistuttavat askeleet, jotka kaikuivat pitkin käytävää. Pakokauhu valtasi minut, sydämeni hakkasi rinnassani kovempaa kuin koskaan ennen. Kiedoin käteni ympärilleni vaistomaisesti aivan kuin olisin voinut suojella itseäni, mutta se oli turhaa. En voinut suojella itseäni, en mitenkään.