Kolmen Kuun Valtakunta

53. Lumoava ihminen & turtunut kuningas

Se hetki kesti ikuisuuden, olin varma siitä. En tiennyt mitä kuningas teki tai missä hän oli, mutta tunsin hänen läsnäolonsa, joka huokui voimaa. Yritin pitää itseni rauhallisena, yritin miettiä kaikenlaisia pakokeinoja miten pääsisin pois tästä tilanteesta, mutta aivoni eivät toimineet. Olin kuin naulattu paikoilleni.

Kuulin hiljaista kahinaa, mikä sai minut säpsähtämään. Tunsin hänet lähelläni, aivan vierelläni ja tajusin Gabrielin kyykistyvän eteeni. Hänen kätensä löysi jotenkin tiensä leukani alle ja hän pakotti minut nostamaan pääni ylös.

Minä nyyhkäisin syvään, kun katsoin hänen kasvoja joiden yllä lepäsi synkkä varjo. Hän oli niin kamalan näköinen, kaikki hyvyyden rippeet olivat karisseet pois hänen kasvoiltaan jättäen tilalle vain tuon tunteettoman naamion jota minä pelkäsin.

– Haluan tietää miksi? Gabriel totesi kylmänrauhallisesti.

Minä pudistin päätäni ja katsoin kuningasta kysyvästi. Miksi? Mitä miksi? En tiennyt mitä hän tarkoitti kysymyksellään ja se sai minut nyyhkyttämään entistä enemmän.

Kuningas ei välittänyt siitä, että itkin, hän puristi leukaani lujempaa saaden minut parahtamaan kivusta.

– Minä kysyin kysymyksen joten vastatkaa siihen! hän sihisi saaden niskakarvani nousemaan pystyyn.

– E–En y–ymmärrä mi–mitä t–te ta–tarkoitatte, takeltelin ja räpyttelin tuoreet kyyneleet silmistäni pois.

– HALUAN TIETÄÄ MIKSI TE HAITTE TUON MEKON TÄÄLTÄ JA PUITTE SEN PÄÄLLENNE! kuningas huusi ja lisäsi vielä enemmän painetta leukani ympärille.

Silmäni laajenivat hämmennyksestä jonka hänen sanansa ja viiltävä kipu saivat aikaan. Siitäkö tässä oli kyse? Mekosta, joka oli ylläni? Siksikö Gabriel oli niin pois tolaltaan, koska minulla oli tämä mekko?

Mutta eihän tässä ollut mitään järkeä. Miksi Gabriel suuttui noin paljon yhden mekon takia ja miksi ihmeessä hän kuvitteli, että olisin itse hakenut sen pölyisestä huoneesta? En edes tiennyt tämän huoneen olemassaolosta ja en olisi koskaan tullut tänne ilman lupaa.

– E–En h–hakenut s–sitä t–täältä, änkytin, – A–Ame...n–neiti...neiti Giorges t–toi s–sen minulle, selitin totuudenmukaisesti ja yritin kuulostaa vakuuttavalta.

Gabrielin silmissä välähti, hän katsoi minua epäuskoisena ja näin kuinka varjo hänen kasvoiltaan hälveni pikku hiljaa. Hän irrotti otteensa leuastani tuijottaen minua samalla hieman katuvasti.

– Neiti Giorges toi teille tämän mekon? Gabriel kysyi hyvin normaalilla äänellä, joka sai minut epäilemään jälleen kerran hänen mielenterveyttään.

– K–kyllä, mumisin hiljaa ja laskin katseeni maahan sillä en kestänyt hänen katsettaan.

– Ja te ette itse pyytänyt häntä tuomaan tätä mekkoa? kuningas kysyi lempeästi.

Minä en tiennyt mitä ajatella koko tilanteesta, mutta pudistin vain päätäni ja vastasin hänen kysymykseensä:

– E–En.

Gabriel nousi nopeasti ylös. Hän karjaisi ääneen saaden minut säpsähtämään. Sitten hän repi suurimman osan mekoista alas maahan. Hän viskoi kenkiä pitkin seiniä ja karjui tuskaansa.

Minä tuijotin häntä kauhuissani, en ollut koskaan nähnyt kuninkaan käyttäytyvän näin. Hän repi hiuksiaan ja viskoi kaikki tavarat tieltään aivan kuin ne olisivat olleet syyllisiä. Gabriel repi huivit ylähyllyiltä alas, hän riuhtoi hiuskoristeita ja hattuja käsillään saaden ne repeämään. Hän potki maassa olevia vaatteita ja laatikoita vihan vallassa.