Kolmen Kuun Valtakunta

54. Tähdenlento

Olin kuin rutto jota kaikki välttelivät. Kukaan ei halunnut olla samassa huoneessa kanssani, kukaan ei halunnut enää edes hengittää samaa ilmaa kanssani. Olin kuin vitsaus jonka ympäriltä muut kaikkosivat.

En oikeastaan koskaan ollut välittänyt, vaikka muut palvelijat inhosivat minua, mutta nyt asia silti häiritsi minua. En pitänyt siitä, että kun menin palvelijoiden tiloihin, niin kaikki suorastaan ryntäsivät ulos huoneesta aivan kuin voisin tartuttaa heihin jonkin taudin. Kaikki palvelijat olivat kuulleet mitä tanssiaisissa oli tapahtunut, ja he pitivät minua pahanilmanlintuna sillä he yhdistivät Amelian katoamisen minuun. Siksi kaikki halusivat vältellä minua. Siksi he kaikki katsoivat minua kuin olisin ollut maailman pahin ihminen.

Onneksi olin pystynyt kertomaan Emmalle totuuden. Hän oli nähnyt mitä oli tapahtunut ja en voinut valehdella hänelle. Emma oli tietysti ihmetellyt Amelian temppua ja sitä kuinka häikäilettömästi tämä oli käyttäytynyt, mutta tavallaan minä ymmärsin häntä. Hän oli surun murtama ja halusi kostonsa, vaikka ei ollutkaan ollut oikeutettua, että hän käytti minua kostonsa välineenä.

Tapahtuneesta oli kulunut jo kuusi viikkoa. Kuusi pitkää viikkoa jotka olivat olleet yhtä kidutusta. Olin pysytellyt turvallisen kaukana kuninkaasta enkä ollut nähnyt häntä muuta kuin silloin tällöin käytävillä ja yleensä hän oli aina Serenan seurassa, mikä sai sydämeni murtumaan uudestaan ja uudestaan.

Olin yrittänyt olla välittämättä, mutta siitä tuli koko ajan vaikeampaa, enkä enää jaksanut koota itseäni. Olin laihtunut entisestään, ihoni oli kalpeampi kuin koskaan aikaisemmin, silmieni ympärillä oli tummat renkaat ja huuleni olivat menettäneet värinsä. Hiukseni olivat kasvaneet pituutta niin paljon, että ne ylsivät jo melkein nilkkoihini asti! En ollut koskaan omistanut niin pitkiä ja tuuheita hiuksia, enkä halunnut luopua niistä, vaikka Emma ja Esteri olivatkin lupautuneet leikkaamaan ne. En kuitenkaan ollut vielä antanut suostumustani heille, mutta tiesin, että liian pitkät hiukset eivät olleet kovinkaan käytännölliset, vaikka ne olivat kauniit.

Huokaisin syvään ja kävelin puutarhaan, joka oli saanut hennon lumipeiton yllensä. Tunsin kylmyyden nipistelevän jalkojani, kun kenkäni kastuivat, mutta en välittänyt. Kiedoin vain lämpimän talvitakkini kireämmin ympärilleni ja jatkoin matkaani sen tutun keinun luo, joka odotti minua joka ilta samassa paikassa. Minä istahdin sen päälle ja suljin hetkeksi silmäni.

Annoin tuulen tuivertaa kasvojani vasten ja heijasin itselleni vauhtia. Tunsin hetkeksi olevani vapaa, vapaa tästä kaikesta. En hetkeen tuntenut murheita, huolia, en mitään, mutta tiesin sen olevan vain hetkellistä.

Avasin silmäni ja katselin tähtiä jotka tuikkivat kilpaa taivaalla. Oli niin kaunista, todella kaunista.

Minä muistelin äitiäni, Joelia, Alexia ja Vincentiä. Tunsin niin paljon surua sillä hetkellä, että olisin voinut vain lyyhistyä maahan ja nukahtaa ikuiseen uneen. Minä tein tämän hieman tahallani, ajattelin kuolleita läheisiäni ja tunsin sen tuskan rinnassani muuttuvan pahemmaksi kuin koskaan ennen. Se sai minut hengittämään raskaammin, se sai minut painamaan pääni alas kuin nujerrettuna. En kestäisi enää, en jaksaisi enää. Kaikki tuntui niin ylitsepääsemättömältä. En halunnut yrittää, en halunnut kuvitella, että kaikki oli hyvin, kun mikään ei ollut hyvin.

Olin ajatellut Amelian kirjettä, olin lukenut sen uudestaan ja uudestaan. Se oli saanut minut miettimään oliko Gabriel oikeasti niin julma, niin sydämetön, että hän tahallaan antoi minun kärsiä. Tiesikö hän jo rakkaudestani? Oliko hän nähnyt sen minun silmistäni? Oliko hän tuntenut sen ja päättänyt kiduttaa minut hiljaa kuoliaaksi. Oliko hän tuonut Serenan tänne vain näyttääkseen minulle, että en ollut mitään. Että olin mitätön, tyhmä ja turha ihminen, joka ei kelvannut kuninkaalle? Oliko tämä kaikki vain peliä, sellaista peliä jota minä en koskaan voittaisi?