Kolmen Kuun Valtakunta

15. Minun pikku kuninkaani

Kauankohan seisoin siinä hiljaa paikoillani ja vain tuijotin vihreitä silmiä, jotka jokin aika sitten olivat olleet hyvin uneliaat. Nyt ne eivät todellakaan olleet sitä. Ne olivat kaikkea muuta kuin uneliaat. Ne olivat henkeäsalpaavan kauniit, mutta silti niin kylmät ja tunteettomat. Aivan kuin ne olisivat olleet ikijäässä, jota kukaan ei voisi sulattaa.

Taisin todellakin tuijottaa kuningasta aivan liian kauan, sillä hänen suupielensä nyki hieman aivan kuin hän olisi tahtonut virnistää, mutta ei kuitenkaan antanut periksi itselleen.

– Neiti Nordlund, toistan nyt kolmannen kerran lauseeni ja kysyn, että saanhan ilon saattaa teidät teatteriin? kuninkaan miellyttävän lempeä ääni kysyi.

Kolmannen kerran? Valehteliko hän? En ollut kuullut mitään, tai en ainakaan uskonut, että olin kuullut hänen puhuvan. Ehkä hän olikin puhunut, olin vain ollut niin keskittynyt tuijottamaan hänen silmiä, että en ollut kiinnittänyt huomiota hänen huuliinsa tai ääniin. Mutta kuka voisi moittia minua? Nuo silmät vangitsivat kenet tahansa, ne saivat vaipumaan hypnoosiin josta oli hyvin vaikea päästä vapaaksi.

Minä laskin katseeni ja vain nyökkäsin hämmentyneenä, mitä muutakaan olisin voinut tehdä. En saanut yhtä ainoaa järkevää sanaa suustani ulos. Ja vaikka olisinkin kyennyt puhumaan, niin olisin sanonut jotain täysin typerää.

Kuningas tarjosi minulle käsivarttaan, minä kiersin oman käteni sen ympärille hieman jäykästi. Mutta kuningas veti käteni kylkeään vasten niin, että menetin melkein tasapainoni.

Hän vain hymyili minulle teennäisesti ja lähti kävelemään ihan eri suuntaan mihin muut olivat menneet. Emme menneet oikealle, emmekä vasemmalle vaan suoraan kuninkaan tuolin takana olevaa seinää kohti. Kurtistin kulmiani, kun katsoin seinää, jolla roikkui merimaisema aiheinen seinävaate, joka peitti melkein koko seinän alleen.

Ilmeisesti jossain oli jonkinlainen salaovi, sillä kuningas johdatti minut seinän viereen. Hän siirsi kädellään seinävaatteen alahelmaa hieman paljastaen sen takaa puisen oven. Kuningas avasi oven vetäen pienestä kahvasta, joka oli hyvin huomaamaton. Oven takaa paljastui käytävä, jonka seinillä oli pieniä kynttilöitä. Ne muodostivat hämyisän tunnelman muuten pimeään käytävään. Kohotin kulmaani hieman kysyvästi ja kuningas huomasi sen. Hän vain hymyili minulle rohkaisevasti ja veti minut perässään melkein pimeään käytävään. Kuulin, kuinka ovi sulkeutui takanamme aivan kuin itsestään.

Katsoin ympärilleni hieman peloissani, käytävä oli aika ahdistava paikka. Se oli tunkkainen ja kapea, joku joka kärsi  klaustrofobiasta olisi voinut saada siellä kohtauksen. Minusta tuntui omituiselta, että teatteriin ei päässyt normaaleja käytäviä pitkin.

Olimmekohan oikeasti edes menossa teatteriin? Mietin mielessäni. 

- Me menemme kuninkaalliseen aitioon, kuningas kuiskasi hiljaa korvaani saaden ihokarvani nousemaan pystyyn.

Aivan kuin hän olisi tiennyt mitä olin ajatellut. Mutta ei se voinut olla mahdollista. Tuskin tässäkään maailmassa sentään pystyi lukemaan toisten ajatuksia.

- Mutta...mutta enhän minä ole kuninkaallinen, huomautin nopeasti.

En todellakaan halunnut olla kuninkaan kanssa kahden kesken minkäänlaisessa aitiossa. Mutta hän vain naurahti heleästi ja sanoi:

- Te olette seuralaiseni tänä iltana.

Tänä iltana? Mitähän se tarkalleen ottaen tarkoitti? Että olin tänä iltana hänen leikkikalunsa. Mollamaija, jolla hän leikkisi hetken aikaa ja sitten heittäisi minut pois seuraavan tieltä. En todellakaan halunnut olla yksi hänen rakastajistaan.