Kolmen Kuun Valtakunta

72. Sielujen puutarha

Taivas. Kaunis sininen taivas tervehti minua taas kerran. Se näytti niin omituisen kirkkaansiniseltä, että se vaikutti jopa luonnottomalta. Tuijotin sitä kaikessa rauhassa ja vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa.

Tunsin oloni kevyeksi, niin hyväksi että pelkäsin tämän kaiken olevan vain unta. Mielessäni ei ollut mitään asioita ja kehoni tuntui oudolta ihan kuin se ei olisi ollut osa minua. Olin kuin höyhen, kevyt linnun höyhen, joka leijaili tuulen mukana.

Nousin hitaasti istumaan ja annoin silmieni tottua siihen kauniiseen näkymään joka lankesi eteeni. Olin puutarhassa, hyvin kauniissa puutarhassa jossa oli isoja omenapuita jotka kohosivat korkeuksiin. Niiden ympärillä oli kukkia ja ruusupensaita joiden tuoksu valtasi nenäni saaden minut hurmioon. Kaiken sen keskellä oli iso suihkulähde josta pulppusi hyvin kirkasta vettä jonka loiske kantautui korviini.

Puutarhan ympärillä oli valkoinen aita, joka sädehti omituisen kirkasta valoa.

Otin hieman tukea maasta ja nousin haparoiden jaloilleni. Pehmeä nurmi kutitteli paljaita varpaitani ja vasta silloin huomasin että päälläni oli vitivalkoinen mekko. Vyötärölläni oli kultainen vyönauha, joka hohti kauniisti auringon valossa.

Minä hymyilin hölmösti itselleni ja kävelin hitaasti kohti suihkulähdettä, joka kuin kutsui minua luokseen. Minä tuijotin vettä kiinnostuneena ja istahdin suihkulähteen kiviselle reunalle.

– Eleanora Nordlund, naisen ääni sanoi saaden minut säpsähtämään.

Nostin katseeni ylös ja näin kauniin valkopukuisen naisen joka seisoi vierelläni. Hänen tummat hiuksensa olivat lyhyet, hänen siniset silmänsä katselivat minua kiinnostuneena ja hänen suupielensä olivat kääntyneet ystävälliseen hymyyn.

– Miten te tiedätte nimeni? kysyin hölmistyneenä, – ja kuka te oikein olette? jatkoin epämiellyttävän tunteen noustessa kurkkuuni.

Nainen naurahti hieman kysymyksilleni istahtaen viereeni. Hän kosketti sormellaan veden pintaa saaden sen värin muuttumaan hetkellisesti meren siniseksi.

– Sillä ei ole mitään merkitystä, nainen huomautti, – mutta sillä on mitä aiot tehdä.

Kurtistin kulmiani ja tuijotin vain naista. En tiennyt kuka hän oli ja missä edes olin, mutta jotenkin asia ei kuitenkaan vaivannut minua. Tämä paikka oli niin rauhallinen, tunsin olevani turvassa täällä. Se oli omituista sillä en edes muistanut miten olin tullut tänne.

– Mitä tarkoitatte? kysyin hämilläni.

– Älä teitittele minua Elle, se saa minut tuntemaan itseni hyvin vanhaksi, nainen tokaisi peilaillen itseään vedenpinnasta.

– No mitä tarkoitat sillä, että mitä aion tehdä? kysyin ja sain naisen katseen itseeni.

– Niin, nainen huokaisi syvään, – tämä puutarha ei ole mikä tahansa puutarha, hän sanoi katsellen ympärilleen, – tämä on sielujen puutarha.

– Sielujen puutarha? toistin ihmeissäni.

Se kuulosti hyvin erikoiselta. Ja en ymmärtänyt miksi olin täällä jos kerta tämä paikka oli sielujen puutarha? Olin elossa...vai olinko?

Silmäni laajenivat hieman, kun yritin muistaa mitä oli tapahtunut ennen kuin heräsin täältä. Mutten muistanut mitään, en yhtään mitään. Minusta tuntui kuin aivoni olisi tyhjennetty kaikista muistoistani.

– Niin, se kuulostaa hassulta mutta se on totta, nainen sanoi huomattuaan järkyttyneen ilmeeni.

– Siis...minä...minun sieluni on täällä, muttei kehoni? änkytin kasvot punaisina.