Betrayed by an Alpha (in finnish)✅

Luku 15

Heräsin kello yhdeksän aamulla. En jaksanut nousta heti joten kaivauduin syvemmälle sänkyyni ja suljin silmäni. Taisin jossain vaiheessa nukahtaa sillä heräsin ikkunasta tulleeseen auringon paisteeseen. Makasin hetken aloillani sängyllä. Lopulta nousin ja kävelin alakertaan. Kävelin keittiöön jossa pöydän ääressä istui vanhempani. Isäni luki lehteä ja söi aamupalaa, äitini taas hääräsi keittiössä paistamassa kananmunia. Nämä aamut tapahtuvat enään harvakseen. Yleensä jos molemmat vanhempani olivat kotona aamulla, he kerkesivät lähtemään ennen kuin heräsin. Nytkin he varmaan lähtevät kohta töihin ainakin äidin kiireestä päätellen. Hän ravasi ympäri keittiötä kuin mikäkin päätön kana. Äitini tervehti minua siinä hoppuilunsa välissä. Otin astiakaapista lautasen ja ladoin munakasta siihen. Tein vielä leivän siihen kylkeen ja astelin pöydän ääreen isäni viereen. Isäni nosti katseensa lehdestään ja hymyili minulle lämpimästi. "Huomenta Adelia, nukuitko hyvin?" Ylättävää kyllä, nukuin erinomaisesti. Yleensä heräilin keskellä yötä muutaman kerran mutta nyt nukuin kuin tukki. Minusta tuntui kuin kaikki astini olisivat menneet sekaisin kesän aikana. En osaa selittää mitä tarkoitan. Minusta vain tuntui kuin kaikki olisi mennyt sekaisin. Yhtenä tiettynä päivänä kaikki oli muuttunut kummalliseksi enkä vieläkään ollut pystynyt selvittämään miksi. 

Kesäkuun 26

Heräsin outoon tunteeseen. Kuin osa minua olisi hukassa. Sisälläni olisi ontto kohta. Sen paremmin en pystynyt tunnettani kuvaamaan. Se oli kummallinen kaipuun tunne. Vähän kuin sydämmeni olisi kahdessa osassa ja toinen puolisko olisi hukassa, poissa luotani. Puolisko jota ilman ei pystyisi hengittämään ilman että se olisi vaikeaa. Tiedän, tiedän kuulostaa helvetin omituiselta mutta siltä se tuntuu. Eikä se tunne ollut yhtään miellyttävä. Ajattelin vain että minulle olisi tulossa flunssa joten tunsin itseni kipeäksi. Yritin olla yliajattelematta kaikkea sillä niin tehdessäni päätyisin todennäköisesti lopputulokseen että minulla olisi syöpä. Talo oli hiiren hiljainen tallustaessani puhelin kourassa alakertaan. Otin kaapista kulhon ja täytin sen muroilla. Kaadoin sekaan maitoa ja menin pöydän ääreen istumaan. Lapioin muroja suuhuni samalla kun selasin puhelintani. Erittäin moni somepostauksista liittyi joihinkin bileisiin missä näköjään ainakin puolet koulustani oli. Päädyin katsomaan tarkemmin mistä kaikki puhuivat. "HBD Mikael!" "Hyvää syntymäpäivää!" "Jätkä on sitten vihdoin 18!"  Moni kommenteista oli onnitteluja. Näköjään Mikael vietti syntymäpäiviään. Sentään jollain on hyvä päivä... Jatkoin syömistäni kaikessa rauhassa ja kulhon vietyäni menin olohuoneeseen. Laiskottelin koko päivän. Luin kirjoja ja katsoin televisiota loppupäivän. Oloni ei parantunut yhtään. Viikot kuluivat eikä muutosta tapahtunut. Lopulta opein elämään sen tunteen kanssa enkä enään muutaman viikon päästä huomannut sitä koko aikaa. Se lähti ja palaili aina välillä. Välillä kun olin kaupungilla se lähti ja tunnetilanikin muuttui radikaalisti. Yleensä niihin aikoihin kun se lähti, näin Mikaelin lähettyvillä. En ajatellut sitä sen enempää sillä silloin alkaisin toistamiseen yliajatella. Kuten miten yhtäkkiä muutuin pakkomielteiseksi Mikaelista ja olin menettämässä järkeni. Kesäloma kului eikä mikään edelleenkään ollut muuttunut. Mutta koulun alettua tunne on hävinnyt melkein kokonaan. Välillä se palasi iltaisin. Välillä aloin jo miettimään että pitäisikö minun kertoa jollekkin jos kuitenkin olisin menettämässä järkeni tai olisin kuoleman sairas.

"Haloo" isäni ääni keskeytti muistelmani. Hän heilutteli kättään naamani edessä. "Ai joo häh? Anteeksi vajosin ajatuksiini" sanoin nopeasti. "Kysyin vain että nukuitko hyvin" hän toisti itseään. "Joo kyllä nukuin." Isä laski katseensa takaisin lehteen ja äiti tuli istumaan pöytään. Söin aamupalaa samalla kun keskustelin vanhempieni kanssa. Puhuimme koulusta ja kaikesta muustakin turhasta. Oli kuitenkin kiva jutella heidän kanssaan kunnolla vaikka perheessämme ei enään puhuttukkaan mistään vakavista asioista. Vein astiani pois ja astelin takaisin huoneeseeni. Olimme sopineet että pidämme leffaillan Yhdessä vanhempieni kanssa sillä heillä molemmilla oli kerrankin vapaata näin sunnuntaina. Menin kirjahyllyni luokse ja tuijotin kirjavalikoimaa. Myönnettäköön en lukenut hirveästi kirjoja vaikka omistinkin niitä kirjahyllyllisen. Kyllä minä välillä luin mutta en usein. Käteeni tarttui Estelle Maskamen Did I mention I love you. Se oli yksi suosikestani mitä jaksoin aina vain lukea uudestaan ja uudestaan. Menin se kädessä istumaan sängylleni. Aloitin sen taas kerran alusta. "Jos jotakin olen elokuvista ja kirjoista oppinut niin sen että Los Angeles on mahtavin kaupunki..." Voin vaikka vannoa että muistan lähes kaikki kirjan tapahtumat ulkoa. Olin lukenut jo muutaman sivun kun nostin katseeni ylös. Katseeni osui valokuvaan lipastollani. Laskin kirjan pois sylistäni ja nousin sängyltä. Kävelin valokuvan luo ja otin sen käteeni. Se oli yksi tärkeimmistä esineistäni. Kuvassa oli minä, äiti, isä ja Sofia. Kuva oli siltä ajalta kun perheemme oli vielä koossa. Olimme kaikki onnellisia. Kuvassa minä seison äitini vieressä ja hänen kätensä on minun ympärilläni. Sofia taas oli isän sylissä joka taas seisoo äitini vieressä. Kuva otettiin vuosi ennen kolaria jossa Sofia menehtyi. Hän oli kuvanottohetkellä kaksi vuotias joten menehtyessään hän oli kolme. Tänä vuonna hän olisi täyttänyt kuusi. Kyynel vierähti poskelleni ajatellessani häntä. Se oli vain niin epäreilua. Ei kenellekkään kolmevuotiaalle pitäisi tapahtua näin. Hän oli niin viaton ja aina iloinen. Hänellä oli nauru mitä en koskaan unohtaisi, se oli juuri sellainen nauru mikä tarttui. Sofia oli perheemme ilopilleri joka piti meidät aina onnellisina. Hän oli kuin pieni kopio minusta ulkonäöllisesti. Sofialla oli siniharmaat silmät jotka olivat aina täynnä iloa. Vaaleat olkapäille ulottuvat hiukset jotka olivat luonnonkiharat. Aina kylvyn jälkeen hänen hiuksensa näyttivät ihan linnunpesältä hänen kiharoittensa takia. Sofia rakasti nukeilla leikkimistä. Muistan kuinka hän joko konttasi tai käveli huterilla askelilla huoneeseeni nukke kädessään. Sitten hän huusi sanaa "ukke" koska ei osannut sanoa nukke. Se päivä jolloin hän menehtyi oli kova isku koko perheelle. Vanhempani syyttävät edelleen siitä itseään ja äitini masentui. Hän ei alussa edes syönyt tai puhunut paljoa. Onhan se ihan ymmärrettävää sillä menettihän hän lapsensa. En haluaisi muistaa sitä onnettomuutta. Olin paikalla silloin kun se tapahtui ja tapaturman jälkee se onnettomuus pyöri päässäni kuin jokin filminauha. Itkin itseni uneen joka ilta sillä en pystynyt kuvittelemaan miten kenellekkään voi tapahtua niin. Hän oli niin pieni ja törmäys iso eikä häntä saatu enään elvytettyä. Muutamaa kuukautta myöhemmin onnettomuudesta vanhempani alkoivat tehdä pelkkiä töitä koko ajan. He varmaan halusivat hukuttaa itsensä töihin etteivät muistaisi Sofiaa. Mutta tiedän hänen olevan aina heidän mielessään. Välillä kuulin kuinka myöhäään illalla äitini itki heidän huoneessaan ja isäni yritti rauhoitella häntä. Sen kuuntelu oli hirveää. Vihasin ajatella kuinka rikki he ovat. Vaikka onnettomuudesta on aikaa, haavamme olivat vielä tuoreita. En voisi koskaan unohtaa häntä mutta toivoin tuskan edes joskus vähentyvän. Halasin valokuvaa ja itkin. Ikävöin häntä niin paljon. 

Kolme vuotta sitten heinäkuun 16

Tunsin tökkäisyn kyljessäni. Sitä seurasi toinen ja kolmas. Avasin toisen silmäni ja näin Sofian sänkyni vieressä. Suuni kaartui hymyyn ja suljin silmäni. Tunsin taas tökkäyksen ja tunsin kuinka hän yritti kiivetä sängylleni. Sofia oli vielä pieni, noin kolme vuotias joten hän ei vielä päässyt ilman apuja kiipeämään sängylleni. Sänkyni oli hänelle vielä liian korkealla. Rakastin siskoani koko sydämmestäni. Hän oli ihana ja lähes aina käyttäytyi kiltisti. Häntä voisi verrata vaikka enkeliin. Hän ei näyttänyt aikovan luovuttaa kiipeämis yrityksissään joten nopealla liikkeellä vedin hänet sängylleni viereeni. Hän alkoi kikattamaan ja suuni kääntyi hymyyn. Hänen naurunsa oli vain vastustamaton. Kiersin käteni löysästi hänen ympärilleen ja vedin vierelleni. Sofia yritti kiemurrella pois otteestani kuin mikäkin pieni mato. Lopulta päästin hänen menemään ja itse piilouduin peiton alle. Tunsin kuinka hän kiipesi makaamaan päälleni. Kurkistin peiton takaa ja hän katseli minua. Pilouduin uudestaan peiton alle ennen kuin heitin sen kokonaan kasvoiltani ja huusin kukkuu. Sofia alkoi taas nauramaan ja minä kiersin käteni hänen ympärilleen halatakseni häntä. Lopulta minäkin aloin nauramaan ja siinä me makoilimme nauraen. Hän rakasti piiloleikkejä. Kuulin oveltani koputuksen ja käänsin katseeni ovelleni. Äitimme seisoi siellä leveästi hymyillen. "Aamupala olisi valmista. Ja menään tänään kaikki yhdessä siihen läheiseen puistoon ja pidetään siellä piknik." "Selvä, me tulemme" vastasin äidilleni. "Mennäänkö syömään aamupalaa?" kysyin siskoltani. Siirsin hänet päältäni ja nousin sängyltäni kääntyen takaisin Sofiaan päin. Hän istui sängylläni kädet ylhäällä minuun päin. Tietysti hän halusi minun kantavan hänet. Naurahdin hieman ja nostin hänet syliini. Pidin häntä kiinni kyljessäni kulkiessani alakertaan. Alhaalla laskin Sofian hänen syöttötuoliinsa ja menin istumaan tuolille hänen viereensä. Äitini laski eteeni puurolautasen ja Sofian eteen mango pilttiä. Minä tykkäsin Sofian hoitamisesta joten syötin hänet. Sen jälkeen söin itse ja vein meidän molempien astiat tiskiin. Otin Sofian syliini ja sanoin vanhemmilleni että menemme valmistautumaan retkeen. Kävelin Sofia sylissäni yläkertaan ja menimme huoneeseeni. Sofia nukkui samassa huoneessa minun kanssani sillä muuttaessamme nykyiseen taloon olin varannut isoimman huoneen joten vanhempieni huoneeseen ei mahtunut kaikki Sofian tavarat. Laskin hänet sängylleni ja menin hakemaan vaatekaapistani vaatteet meille molemmille. Sofialle valisin vaaleanpunaisen mekon ja valkoiset sukkahousut. Itse otin shortsit ja topin. Puin vaatteet päälleni jonka jälkeen puin Sofian. "Ukkeja ukkeja" Sofia hoki ja hoki. "Selvä se leikitään sitten nukeilla."  Menin Sofian lelulaatikon luokse ja vedin sieltä kaksi nukkea. Leikeimme prinssiä ja prinsessaa jotka asuvat linnassa. Sofia oli tottakai prinsessa ja minä prinssi. Kerkesimme leikkiä ehkä tunnin verran ennen kuin kuulin äitini huutavan alhaalta että olemme lähdössä puistoon. Menimme yhdässä alakertaan jossa vanhempamme jo odottivat. Laitoin kenkäni jalkaan sillä välin kun äiti auttoi Sofiaa kenkien kanssa. Lähdimme kaikki yhdessä ulos. Siinä vaiheessa olimme vielä onnellinen perhe jolla asiat eivät voisi olla paremmin. Olisimmepa siinä vaiheessa tiennyt miten onni ei koskaan kestä. Astuimme autoon, isä ratin taakse, äiti pelkääjän paikalle ja minä sekä Sofia takapenkille. Lähdimme ajamaan ja olimme jo nopeasti perillä sillä puisto ei ollut kaukana. ISä haki takakontista korin missä oli eväät ja viltin. Kävelimme lähellä tietä olevan puun juurelle. Levitimme viltin siihen ja menimme istumaan viltin päälle. Äiti ojensi meille leivät ja söimme ne nopeasti.Puistossa oli meidän lisäksemme vain koira omistajineen. Kerroin vanhemmilleni että menen kävelylle. Kiersin puistoa muutaman kerran ennen kuin palasin vanhempieni luo. Kävelin rauhallista vauhtia kohti piknik aluettamme. Olin kokonaan omissa ajatuksessani jotka keskeyttvät äitini kauhistunut huuto. "Sofia! Pysähdy!" Nostin katseeni salaman nopeasti ylös ja järkytyin näkemästäni. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Sofia juoksi pallon perässä tietä kohti ja äitini juoksi hänen perässään huutaen Sofian nimeä. Kauempaa tuli auto häntä kohti. Kuski puhui puhelimessa ja huomasi Sofian liian myöhään. Kuljettaja yritti jarruttaa, mutta liian myöhään. Auto törmäsi Sofiaan ja minä seisoin paikoilleni jähmettyneenä. Ainoa mitä näin ja kuulin oli äitini kauhistunut kiljunta ja Sofia makaamassa liikumattomana maassa. Olin vähän matkan päässä tiestä mutta pystyin näkemään kuinka Sofian hiukset olivat tahriintuneet vereen jota valui asfaltille. Tuo tapahtuma kummittelee yhä välillä ajatuksissani. 

A/N Tein tälläsen vähän pitemmän luvun nyt ja päätin vähän kertoa Adelian menneisyydestä. Tän voi ehkä laskee jonkin moiseks spessuks ku en tienny mitä halusitte ja aluks en meinannu ees kertoo mitään Sofiasta. Mun oli aika vaikee kirjottaa tätä koska oon jotenkin kiintynyt noihin hahmoihin ja mun mielestä Sofia oli jotenki niin ihana et mun oli vaikee tehä sille tällee. Täs luvussa on varmaan vähän enemmän k-virheitä koska yritin kirjottaa tän nopeesti enkä kerinny tarkistaa kaikkii k-virheitä joten anteeks siitä. Kertokaa teijän mp kommenteissa ja painkaa votee jos tykkäsitte. Words 1710