Betrayed by an Alpha (in finnish)✅

Luku 36

Okei anteeks ny ihan ekana et ei oo tullu uusii lukui PIIIIIITTTKKÄÄÄÄÄÄN aikaan. Mulla on ollu kaikkee tekemistä, ei oo ollu motii kirjottaa ja juutuin ihan kokonaan tähä lukuun ja jos rehellisiä ollaan saatoin jopa hetkeks unohtaa et mulla on tää tarina heh. Mutta ei muuta päästän teet ny tän luvun pariin.

"Adelia minä rakastan sinua, haluatko sinä olla minun tyttöystäväni?"

En uskonut hänen oikeasti vastaavan. Nähtävästi olin väärässä. Hänkö oikeasti rakastaa minua? Voiko se olla totta? Mutta miten? Missä välissä tämä kaikki tapahtui? Sekä, mitä minä vastaan? En ole koskaan ollut missään oikeasti vakavassa suhteessa. Tiedän, tiedän nykymaailmassa lähes kaikki ovat seurustelleet ensimmäisen kerran jo ala-asteella, mutta en minä.

Kuitenkin ennen vastaamistani mieleeni osuu poika joka oli piesty aivan kamalaan kuntoon. Haluan tietää oliko se todella Mikael. Tai yritän vain ostaa itselleni aikaa. "Hakkasitko sinä sen pojan joka joutui lähtemään kotiin kesken koulupäivän sen näköisenä että oli juuri jäänyt rekan alle." Hän näyttää heti hieman nololta joka käykin jo vastaukseksi.

"Mutta miksi? Mikä sai sinut tekemään niin?" Mikael on hetken hiljaa ennen kuin vastaa. "Hän kutsui sinua nimellä jota en aijo toistaa. En... En vain voinut hyväksyä sitä." Mikael kuulosti samalla surulliselta että vihaiselta. Vihaiselta sille pojalle. En pidä siitä mitä hän teki tuolle pojalle. Mutta hän teki sen puolustaakseen minua.

Kävelen hänen eteensä ja katson häntä suoraan silmiin. Siirrän käteni hänen kasvojensa ympärille ja nojaan eteenpäin kunnes huuleni koskettavat hänen omiaan. Suudelma on vain pieni kosketus mutta se saa paljon aikaan kehossani. Vetäydyn taaksepäin ja kuiskaan "kiitos."

Hän näyttää hieman yllättyneeltä mutta lopulta hän hymyilee minulle takaisin. Pidän taas pinen tauon ja harkitsen seuraavia sanojani tarkkaan. "Ja mitä aiempaan kysymykseesi tulee. Joo kyllä minä haluan." 

Mikaelin komeita kasvoja koristaa valtava hymy joka nopeasti tarttuu minullekkin. Hän vetää minut itseensä kiinni mutta vain halatakseen minua. Hänen kehonsa lämmitää jokaista solua kehossani. Hänen hengityksensä tunne niskassani saa ihoni kananlihalle. Sydämmeni takoo rinnassani, kuitenkaan juuri nyt mikään ei voisi olla täydellisemmin.

Luulin etten tulisi koskaan löytämään ketään kenelle voin sanoa ne maagiset sanat 'minä rakastan sinua'. Tai saatikka näin nuorena. Olenhan vasta 17 ja silti löysin oman henkilöni. Kun  hän on lähelläni sydämmeni lähtee laukkaan rinnassani. Kun hän koskettaa minua ihoni on kuin tulessa ja menen täysin kananlihalle. Perhoset lepattavt aina vatsassani kuin yrittäen lähteä lentoon. Rakastan sitä kaikkea mitä hän ja vain hän saa aikaan minussa. Minä rakastan häntä. Olen jo kauan yrittänyt vältellä asiaa ja kieltää sen mutta ei se mitään auta. Rakastun häneen joka hetki vain lisää ja lisää enkä pysty enään kieltämään sitä. 

Alussa se oli vielä helppoa. Koko sen ajan kun elin salaisuudessa enkä kertonut ihastuksestani kenellekkään, oli helppoa. Ajattelin sen olevan vain pieni ihastus joka päättyisi nopeasti ja voisin jatkaa elämääni taas normaalisti. Tietenkään se ei mennyt niin. Tietenkin minun oli pakko sotkeutua hänen monimutkaiseen elämäänsä. En kyllä kadu sitä. En tippaakaan vaikka hän onkin satuttanut tunteitani pahasti, vaikka hän onkin hemmetin ihmissusi. 

Hän on minulle niin tärkeä enkä enään voisi edes kuvitella elämääni ilman häntä. Jos haluan olla vielä vähän kliseisempi voisin sanoa häntä sielunkumppanikseni. Sillä siltä minusta tuntuu. Kuitenkin kaikki sielunkumppanuus höpinät ovat vain tarua. Ei sellaista oikeasti ole "ihmiset jotka ovat tarkoitettu toisilleen". Minulla kyllä on sellainen olo kuin juuri hän olisi tarkoitettu minulle, kuitenkin kaikki sielunkumppani asiat ovat vain osa kliseisen tarinan juonta. Ei osa oikeaa elämää jota itse elän. Elämäni ei ole kliseisen elokuvan juonta vaikka se siltä välillä tuntuukin.

"Sinä teet minut niin onnelliseksi." Mikael kuiskaa korvaani. Hymyni levenee entisestään. Niin sinäkin minut, ajattelen mielessäni kuitenkaan sanomatta sitä ääneen. Olen niin häkeltynyt ja liikuttunut tästä kaikesta etten saa edes sanaa suustani. 

"En voi vieläkään uskoa että sinä olet minun ja vain minun." Hänen sanansa saattavat kuulostaa joittenkin korvaan kummallisilta tai jopa pelottavan stalkkerimaisilta mutta minua hänen sanansa koskettavat.

Pian hän kuitenkin vetäytyy irti minusta ja katsoo minuun nyt vakavasti. Huolestun heti hänen äkillisen mielentilansa muutoksen takia. Mikä häneen nyt meni? Ei kai hän vain aio nyt vain todeta etten olekkaan hyväksi hänelle ja jättää minut tähän tai heittää ulos talostaan?! Monet senaariot vilisevät ajatuksissani, juoksevat ympyrää ja huutavat että "nyt hän jättää sinut!" Tiedän saattavani vain ylireagoida mutten vain voi estää vatsaani kiertämästä pelosta. Olenhan itse vain... No minä. Ja hän taas on koko koulun suosituin jätkä.

"Mitä sinun ja sen kusipään välillä oikein on?" Mikael yhtäkkiä lähes murahtaa. Tuijotan häntä ihmeissäni. "Kusipää...?" Ketä hän oikein tarkoittaa. Ei minun ja kenenkään muun kuin Mikaelin välillä ole mitään. Hän ei kuitenkaan näytä antavan periksi vaan tuijottaa minua vielä intensiivisemmin kuin äsken. Pienet rattaat pyörähtelevät päässäni kun yritän miettiä kenestä hän mahtaa puhua. Kuin hehkulamppu syttyisi päässäni kun tajuan hänen tarkoittavan Jaxonia.

Suustani pääsee pieni naurahdus kun kuvittelen hänen luulleen että minulla on jotain säätöä Jaxonin kanssa. "Ai, tarkoitatko sinä Jaxonia? Hän ei ole mikään kusipää jos tuntisit hänet et itsekkään ajattelisi niin. Eikä minun ja hänen välillä ole mitään. Me olemme ystäviä."

Mikaelin ilme on hieman pehmentynyt mutta ei hän vieläkään näytä täysin vakuuttuneelta. "Ei se siltä vaikuta. Olen nähnyt miten hän katsoo sinua aina käytävillä tai kun ylipäänsä saa vain tilaisuuden. Tai kun tulit hänen kyydissään kouluun. Miksi? Olitko ollut yön hänen luonaan?" 

Olen ehkä hieman loukkaantuntu siitä että hän edes kuvittelee minun olleen jonkun toisen pojan luona yötä, oli meillä 'välirikko' tai ei. Mutta miettiessäni asiaa olen minäkin välillä huomannut Jaxonin tuijotuksen, en kuitenkaan montaa kertaa. "Ei, en tosiaan ole ollut hänen luonaan. Me olemme vain kavereita piste. Kiitos paljon luottamuksesta." Viimeisen lauseen kuiskaan enemmänkin vain itselleni. Mutta tietysti Mikael senkin kuulee.

"Anteeksi en tarkoittnaut sitä sillä tavalla. En voisi millään tuomita sinua vaikka teidän välillä olisikin tapahtunut jotain. Minun olisi vain pitänyt elää sen aian kanssa. Minunhan syytä se alunperinkin oli että ylipäätään olimme erossa toisistamme. Olen kuitenkin ikionnellinen kun sain sinut takaisin itselleni."

"Tiedän ettet tarkoittanut sitä." Vastaan lempeästi ja hymyilen hänelle. Hymyni pyyhkii huolirypyt (en tiiä onko toi sana) pois hänen kasvoiltaan. Hän ottaa kasvoni varovasti käsiensä väliin ja suutelee hellästi huuliani. Vastaan tietysti hänen suudelmaansa.

En tiedä mitä minä, Adelia olen tehnyt ansaitakseni hänet. Hän on täydellinen kaikilla tavoilla ja minä taas olen täysin normaali. Minussa ei ole mitään erikoista. Tiedän hänen rakastavan minua, tunnen sen tavassa kuinka hänen huulensa liikkuvat vasten omiani niin hellinä ja rakastavina. Se miten hän siirtää kätensä ristiselälleni ja rutistaa minut itseään vasten taas on niin tuttua koska se on niin Mikaelia. 

Tiedän että juuri nyt olemme vain nuoria jotka ovat rakastuneet toisiinsa. Enkä voi taata että olemme vielä vanhana yhdessä. Niin monia asia voi mennä pieleen. Kuitenkin juuri nyt tiedän yhden asian varmaksi. Tässä hetkessä minä olen hänen kaikkensa ja hän minun.

A/N Herranjestas miten paljon aikaa on kulunu viime luvusta, sori siitä. Tänään mulla kuitenki tuli kunnon sellanen LAKKAA PARKUMASTA ONE DIRECTIONIN PERÄÄN JA JULKASE UUS LUKU fiilis. Joten tässä se nyt on, kunnon annos kliseistä tarinaa toivottavasti tykkäsitte. Painakaa votee ja kommentoikaa jotain kivaa. Mä nyt yritän pysyy mun normi aikataulussa ja julkasen 1-2 lukuu viikossa. Words 1134