Betrayed by an Alpha (in finnish)✅

Luku 28

Mikaelin nk

Kävelemme sisälle mökkiin. Adelia tutkailee ympäristöä tarkkaavaisena. En osaa tulkita hänen ilmettään tai eleitään. Hän on tällä hetkellä niin sulkeutuneen oloinen etten edes tiedä mitä sanoa. En halua pahentaa asioita jos jo nyt jokin on pielessä. No olisinhan minäkin varmasti hämilläni jos minulle kerrottaisiin kaikki mitä itse paljastin hänelle. Haluan vain tietää onko jotain mitä voin tehä parantaakseni hänen oloaan. Voisin vaikka yrittää viedä Adelian ajatukset muualle? Mutta miten?

Lasken käteni hellästi Adelain olkapäälle aikomuksenani kiinnittää hänen huomionsa minuun matosta jota hän paraikaa tuijottaa, ehkä hieman liian intensiivisesti. Hän hätkähtää ja ottaa haparoivan askeleen poispäin minusta. Toivon että hän vain pelästyi kosketustani koska oli ajatuksissaan eikä pelkää minua sen takia mikä olen. Tunnen katseeni synkkenevän edes ajatellessani oman sielunkumppanini pelkäävän minua. Se olisi kamalin asia mitä voisi tapahtua. Paitsi kamalempaa olisi jos joku muu korvaisi paikkani Adelian sydämmessä. Kuten esimerkiksi se kusipää jätkä joka tuli kouluumme ja heti siitä lähtien on roikkunut kiinni Adeliassa kuin mikäkin koiranpentu omistajassaan. Että minä vihaan tuota vitun runkkaria.

"Anteeksi, sanoitko jotain?" Kuulen Adelain änkyttävän heiveröisellä äänellään. "En, kuinka niin?" Olen tainnut pudota kärryiltä. Mistä hän oikein puhuu? "Siis kun en kuunnellut yhtään äskettäin niin mietein että sanoitko jotain kun kosketit olkapäätäni." Aivan, hän siis luulee että sanoin jotain eikä hän kuunnellut ja siksi herätin hänet ajatuksistaan. "No, mitä sinä sitten haluat tehdä. Täällä ei ole paljoa tekemistä koska sijaitseehan mökki keskellä metsää. Joten onko sinulla ideoita?" Yritän aloittaa keskustelun ettei välillemme syntyisi painostavaa hiljaisuutta. Vihaan tätä. Vihaan kuinka hän ei enään osaa olla seurassani. Vihaan kuinka hän ei enään pysty puhumaan minulle tai katsomaan minua silmiin sanoessaan jotain. Ja vihaan sitä tapaa jolla hän sai tietää minun salaisuuteni. Se pilasi meidän välimme. Emme osaa enään olla normaalisti yhdessä samassa huoneessa. Tämä ei olisi tälläistä jos olisin tajunnut hänen olleen koko ajan aivan lähelläni talon nurkan takana. Olisin voinut itse kertoa hänelle sitten kun tidän varmasti hänen olleen valmis

"En minä tiedä. Sinä meidän halusit tänne jäävän, en minä. Saanen huomauttaa." Tunnen virneen nousevan kasvoilleni. "No et sinä hirvesti vastustanut ajatusta tänne jäämisestä." Oliko sinun pakko avata suusi jos päästät sieltä vain tuon lauseen? Kuulen suteni äänen. Mitä minä nyt muka sanoin? "No miten minä olisin voinut kieltäytyä jos sinä pidit ranteestani kiinni ja melkein raahasit minut sisälle." Kuulen vihan hänen äänessään. Voi ei, tästä ei hyvää seuraa. Sinun sotkusi jonka itse aiheutit, sinä sen myös yksin hoidat. Kiitos vain tuesta vastaan sudelleni ajatusteni kautta. "Olisit voinut kieltäytyä jos olisit halunnut." Vastaan takaisin. Todennäköisesti paras tapa rauhoittaa Adelia on myöntää tehneeni mitä hän väittää ja antaa hänen voittaa tämä riita. Mutta jääräpää kun olen, en tee niin. 

Adelia tuhahtaa kovaäänisesti. "Ihan kuin haluaisin viettää sekunttiakaan vapaaehtoisesti kanssasi. Olet ihmissusi. Puoliksi vitun eläin. Petoeläin joka tekee kaikkia kauheuksiaa. Luuletko että tosiaan haluaisin olla edes tekemisissä sellaisen kanssa!" Hänen äänensä on alkanut koventua. Samoin on minun vihani alkanut kasvaa. "Yritätkö sanoa että olen hirviö? Sitäkö sinä minusta oikein ajattelet?" Kysyn vihan ja surun sekoittamalla äänellä. "Kymmenen pistettä ja papukaija merkki! Et taidakkaan olla niin vähä älyinen kuin miltä näytät. Sinä olet hirviö!" 

Sinä olet hirviö. Sinä olet hirviö. Sanat kaikuvat päässäni uudestaan ja uudestaan kuin rikkinäinen levysoitin. En voi uskoa että kuulen nuo sanat oman Adeliani suusta. Oman sielunkumppanini. Ainoan ihmisen jonka pitäisi hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Antaa minun olla oma itseni eikä tuomita. Kuitenkin tuo ainoa ihminen juuri vertasi minua hirviöön. Sinä olet hirviö. Kuinka hän voi sanoa noin? Suru ja viha kamppailevat keskenään sisälläni. Yrittävät päättää kumpi tunne on voimakkaampi. Omasta mielestäni molemmat ovat tasavertaisia. Viha ja suru. Ainoat asiat joita tunnen tällä hetkellä. 

Tunteiden sokaisemana en ajattele sanojani. Ainoakaan järkevä ajatus ei suostu muodostumaan päähäni. Ne ovat kuin lukittuna pieneen häkkiin ajatusten rajamaille. Ne eivät pääse pois eivätkä vaikuta minuun. Kahden päällimmäisen tunteen sekoituksena sanon asian jonka tiedän satuttavan Adeliaa. Tiedän sen murskaavan hänet. Tiedän ettei minun pitäisi sanoa sitä. Minun Pitäisi jättää asia tähän ja mennä muualle rauhoittumaan. Kävellä tuosta ovesta ulos ja kerätä ajatukseni kasaan ulkona. Etten sanoisi lausetta joka on jo matkalla Adelian kuultavaksi. Lausetta jonka sanomista tulen vielä katumaan ja pahasti.

"Et sinäkään mikään puhdas pulmunen ole. Jos olisit vahtinut tarkemmin siskoasi hän ei olisi tänä päivänä makaamassa kuolleena mullan alla."

Adelia astuu askeleen taakseppäin kuin olisin tönäissyt häntä. Tämä tuijottaa minua suurilla siniharmailla silmillään katse täynnä epäuskoa ja kärsimystä. Hänen silmänsä alkavat täyttyä kyynelillä. Katson häntä. Näen kuinka häneen sattuu. Adeliasta näkee kuinka hän pitelee itseään kasassa vain vaivoin. Hän voisi hetkenä minä hyvänsä vain lyyhistyä lattialle palasiksi. Minun sanojeni vuoksi. Minun kamalien sanojen takia hänen poskillaan virtaavat kyyneleet. Minä satutin omaan sielunkumppaniani. Kyyneleet tipahtelevat hänen poskiltaan ja hänen koko kehonsa tärisee. Hän nyyhkyttää koko ajan voimistuvin äänin. Minä tein tuon hänelle. 

"Anna anteeksi, en tarkoittanut sitä." Saan soperrettua suustani. Kuinka voin sanoa noin? Otan tunnustelevan askeleen lähemmäs Adeliaa. Hän nostaa kätensä eteeni pysäyttääkseni liikkeeni. "Älä tule lähellekkään minua!" Tämä rääkyy rikkonaisella äänellään. "Adelia kulta, ann..." En saa sanottua lausettani loppuun kun hän jo ryntää juosten kohti ulko ovea. Hyvien refleksieni ansiosta saan hänet nopeasti kiinni ennen kuin hän pääsee ulos mökistä. "Sinun pitää kuunnella minua. En oikeasti tarkoittanut sitä." Adelia yrittää rimpuilla pois otteestani parhaansa mukaan. En kuitenkaan päästä häntä. "Päästä irti! Päästä irti ole niin kiltti." Adelia lyyhistyy lattialle. Hän itkee aivan tuskissaan. Laskeudun hitaasti lattialle hänen tasolleen. Hellitän otettani hänestä jonka hän käyttää hyväkseen. Adelia tuuppaa minut kauemmas itsestään kaikin voimin ja lähtee juosten pois luotani. Hänen äkkinäinen liikkeensä ylättää minut joten kaadun lattialle tönäisyn voimasta. Katson kuinka hän kiitää ulos ovesta jättäen sen perässään auki. 

Nousen pikaisesti ylös ja menen ovelle. "Adelia! Tule takaisin niin selvitetään tämä." Huudan tyhjyyteen. En kuule häntä missään, en edes hyvän kuuloni avulla. En näen häntä missään. Hän on varmaan juossut vain niin nopeasti mitä kykenee. Juossut läheisimpään paikkaan nimittäin metsään. Hän ei tiedä missä mökkimme sijaitsee. Hän ei tunne ympäristöä täällä päin. Eikä varsinkaan tunne metsiä ja sitä mihin ne vievät. Hän voi helposti eksyä kaikkien niihen puiden ja kallion lohkareiden keskelle. Hän ei ehkä osaa takaisin tänne luokseni. Hyvin taas hoidettu tämäkin. "Nyt jumalauta hiljaa!" Huudan ääneen sudelleni. Juuri nyt en kestä kuulla sanaakaan sen suusta.

Kaikki tämä on minun ja vain ainoastaan minun syytäni. En olisi saanut sanoa niin. Tiesin sen satuttavan häntä. Adelia on joskus kertonut syyttävänsä itseään tapahtumista mikä ei ole millään tavalla totta. Hän ei ole vastuussa siitä mitä Sofialle kävi. Miten minä aina saan hänet muistamaan sen kamalan tragedia. Asian joka tapahtui hänen pikkusiskolleen ja kosketti koko hänen perhettään. Ensin vein hänet väkisin puistoon jossa hänen siskonsa jäi auton alle ja seuraavaksi syytän häntä tapahtumista. Minä en ole hyväksi hänelle. Adelian olisi paljon parempi ilman minua. Minä aiheutan hänelle vain pahoja asioita enkä mitään hyvää. Miksi hän siis haluaisi edes olla lähelläni vapaaehtoisesti. 

Adelia on sielunkumppanini jota minun pitäisi suojella kaikelta pahalta. Minun pitää varmistaa ettei kukaan koskaan satuta häntä millään tavalla. Varsinkaan siten miten itse satutin. Tulen katumaan sanojani koko elämäni. Peruisin ne jos vain voisin. Minun pitäisi olla hänen elämänsä rakkaus. Hän on minun. Minä rakastan häntä koko sydämmestäni eikä se tule koskaan katoamaan minnekkään. Rakastan häntä aivan valtavasti, siksi minun on pääsettävä hänet menemään. Adelia ei tule koskaan olemaan oikeasti onnellinen kanssani. Minä vain satutan häntä uudestaan ja uudestaan. Hänen pitää löytää joku ketä osaa kohdella häntä kuin kukkaa kämmenellä. Hän on arvokkaampi kuin mikään asia tämän maapallon päällä. Hän on maani jota ilman ei olisi elämää, painovoima joka pitää minut pystyssä. Ilman häntä en ole mitään. Mutta minun kanssani hän ei ole mitään. Lyyhistyn itsekkin maahan istumaan. Ensimmäinen kyynel vierähtää silmäkulmastani. Adelia on oikeassa. Minä olen hirviö.

A/N Hiukan draamaa ihmiset. Mitä käy voiko Adelia vielä antaa anteeksi? Sen saatte tietää ens luvussa. Sori k-virheet, kertokaa mp kommenteissa ja painakaa votee jos tykkäsitte. Love you all<3 Words 1275