Betrayed by an Alpha (in finnish)✅

Luku 5

Mitä Mikael täällä tekee? En ole nähnyt häntä ennen täällä. No sitä en ihmettele yhtään, olenhan keskellä metsää. "Mitä sinä täällä teet?" lausumme samaan aikaan. Mikael aloittaa ensin "löysin jokin aika sitten tämän metsäpolun ja olen siitä asti käynyt lenkillä täällä. Mikä on sinun selityksesi?" Tasaan hetken hengitystäni. "Olen juossut tätä polkua pitkin jo monta vuotta, täällä on niin rauhallista eikä täällä yleensä näe muita ihmisiä." Olen vieläkin vähän hengästynyt joten puheeni on katkonaista. 

Huomaan Mikaelissa erittäin oudon seikan, hän ei ole yhtään hengästynyt. Metsäpolku on noin viisi kilometriä ja me olemme yli puolessa välissä. Kun hän juoksi takanani kuulin askelten nopeudesta että hän juoksi erittäin nopeasti ja hänen on ollut pakko mennä koko reitti ellei hän ole oikaissut erittäin tiheän metsän läpi. Joten hän joko omistaa erittäin epäinhimillisen hyvän kunnon tai hän on eritäin ketterä liikkeissään koska metsä on täynnä kaatuneita puita ja kantoja. 

Oloni oli hieman huono sillä en ole syönyt tai juonut koko päivänä mitään. Kaiken kukkuraksi olen unohtanut juomapulloni kotiin juuri tänä läkähdyttävän kuumana päivänä. Mikael huomaa ettei minulla ole juomista joten hän tarjoaa omaansa. Kieltäydyin siitä sillä sen jälkeen en pystyisi ajattelemaan muuta kuin sitä että minä ja Mikael olisimme juoneet samasta pullosta. Välillemme laskeutuu hiljaisuus, se ei ole kiusallinen vaan ainoastaan miellyttävä. Ainoat äänet mitä kuuluu ympärillämme ovat lintujen laulu ja tuulen humina.

Hetken kuluttua Mikael rikkoo hiljaisuuden sanomalla "sinun pitäisi kyllä juoda jotain, täällä on hirveän kuuma." Kuulen hänen äänessään hieman huolestuneisuutta, vai kuvittelenko vain? "Minä juon vettä kun pääsen kotiin, eikä se ole sinun asiasi huolehtia minusta." Yritän sanoa mahdollisimman ystävällisellä äänensävyllä ettei hän luulisi minun olevan vihainen hänelle. "Ei olekkaan, mutta kaikki tarvitsevat vettä tällä hetkellä." En tiedä miksi mutta hänen sanansa aiheuttavat surullisuuden tunteen, eli hän sanoisi noin kelle tahansa? Mitä minä edes kuvittelin, ai että hän olisi huolissaan minusta? 

"Ei täällä nyt niin kuuma ole." Okei oli täällä hirveän kuuma mutta ei sentään vedä vertoja Kreikalle. Ja ihan kuin lukien ajatukseni hän sanoi "Ai ei ole kuuma? Kuinka lämmintä Kreikassa sitten oli jos täällä ei ole kuuma?" "En sanonut että täällä ei olisi kuuma mutta ei tämä Kreikalle vedä vertoja, siellä oli joka päivä varjossakin yli 30 astetta."(A/N en tiiä onko siellä oikeesti mut kuvitellaan et on) "Huh huh" Mikaelin kasvoilla näkyy kuinka hän kuvittelee olevansa yli 30 asteen lämmössä. 

Katson mietteliästä Mikaelia huvittuneena kunnes minua alkaa yhtäkkiä pyörryttää. Suljen silmäni hetkeksi ja kun avaan ne huomaan Mikaelin tuijottavan minua. Minulle tulee erittäin huono olo joten suljen silmäni uudelleen. Pystyn tuntemaan Mikaelin katseen itsessäni. "Oletko kunnossa?" hän kysyy hetken päästä. Seison hetken vain paikoillani enkä liiku milliäkään. Mikael odottaa yhä vastausta joten nyökytän hitaasti päätäni. "Et näytä siltä" hän kommentoi. Hetken kuluttua kun pahin olo on mennyt ja jäljellä on vain pyörrytys ja lievä pahoinvointi, avaan hitaasti silmäni.

Mikael seisoo yhä edessäni ja näyttää huolestuneelta. Tällä kertaa olen varma että se on huolestuneisuutta ellen pahoinvoinnin takia näe näkyjä. Lähden hetken kuluttua jatkamaan matkaa polkua pitkin. Kuulen Mikaelin kävelevän takanani ja pian hän on vierelläni kävelemässä. "Olen ihan kunnossa minua vain vähän pyörrytti. Ei sinun tarvitse minua vahtia." En oikeasti halua hänen menevän mutta sanon sen silti ettei hän jäisi velvollisuuden takia vaan siksi että hän itse haluaa. "Minä tidän että minun ei ole pakko olla täällä huolehtimassa sinusta mutta minä tahdon olla." Sydämmeni tekee voltin hänen sanojensa voimasta. Hän haluaa olla vapaaehtoisesti kanssani! 

Olemme kävelleet hetken kunnes kaikki tulee kerralla takaisin. Ensin huono olo, sitten pyörrytys, pisteet peittävät näkökenttäni ensin vain räpäyttäessäni silmiäni sitten koko ajan, viimeiseksi silmissäni alkaa sumenemaan ja kaikki pimenee. Ennen pyörtymistäni näen Mikaelin pysähtyneen viereeni ja katsovan minua kummissaan.

Herätessäni makaan maassa pää Mikaelin sylissä. Alan hiljalleen virota ja huomaan Mikaelin katsovan minua rauhallisen oloisena samalla hieman silittäen hiuksiani. Hän puhuu hiljaa ja rauhoittavasti "sinä pyörryit mutta minä sain sinut kiinni ennen kuin kerkesit lyödä päätäsi maahan. Sinulla on varmaankin nestehukka." Olen kiitollinen ettei hän ala selittämään miten hän oli oikeassa siitä että minun olisi pitänyt juoda vettä. Hän tarjoaa minulle uudestaan vesipulloaan ja tällä kertaa otan sen vastaan ja juon. 

"Kiitos" sanon hiljaa. "Älä siinä turhia kiittele, pääasia että olet kunnossa" hän sanoo hymyillen ja minä punastun. Siinä vaiheessa tajuntaani iskeytyy se että makaan edelleen maassa pää Mikaelin sylissä. Nousen pikaisesti ylös, ehkä liiankin nopeasti sillä horjahdan sivulle. Mikael nousee ihmeellisen nopeasti ja nappaa kädestäni kiinni. "Rauhallisesti" hän huomauttaa. Hänen kätensä aiheuttaa minussa kylmiä väreitä ja saa ihoni kananlihalle. Mikael päästää nopeasti irti kädestäni ja lähtee kävelemään rauhallisesti polkua pitkin. Huomaan kuinka hän venyttelee sormiaan siitä kädestä millä oli ottanut minusta kiinni. Tunsiko hänkin sen?

 Lähden kävelemään hänen peräänsä ja pian jo saavutan hänet. "Onneksi satuin olemaan samaan aikaan lenkillä kuin sinä" hän kommentoi katsomatta minuun. "Olen samaa mieltä" mutisen hiljaa. "Minä saatan sinut kotiisi jos päätät vaikka pyörtyä uudestaan" hänen äänestään kuuluu huvittuneisuus. Pyöräytän silmiäni ja kävelen hänen edelleen. 

Kävelemme hetken hiljaisuuden vallitessa, minä edessä ja hän takanani. Jalkani alkavat puutua ja vauhtini hidastua huomattavasti. Tunnen Mikaelin katseen selässäni, hän varmaan ihmettelee miksi alan yhtäkkiä laahustaa kuin jokin etana. En itsekkään tiedä syytä yhtäkkiselle puutumukselleni ehkä olen aiemmin ollut adrenaliinin vallassa ja nyt vaikutus alkaa loppua, ken tietää? 

Hetken kuluttua meinaan kompastua kiveen ja tunnen Mikaelin käden heilahtavan suuntaani. Saan itse pidettyä tasapainoni eikä hänen tarvitse pidellä minua pystyssä. "Tarvitseeko minun kantaa sinut kotiisi?" kuulen takaani. Voit sinä minut kantaa jos haluat... "Ei nyt sentään" sanon naurahtaen. "Selvä sitten mutta jos kerrankin kaadut tai meinaat kompastua minä kannan sinut sillä en halua että kaadut ja katkaiset niskasi." Ei hän voinut olla tosissaan? Eihän? Ja en minä niskojani katkaisisi sehän on jo liioittelua. 

Olen liian ajatuksissani enkä huomaa edessäni maassa olevaa juurta. Kaadun maahan naamalleni ja kuulen Mikaelin murahtavan. Olen juuri nousemassa ylös maasta kun tunnen hänen kävelevän eteeni ja kyykistyvän. Hän nostaa minut reppuselkäänsä erittäin vaivattomasti ja mitin kuinkahan paljon hän jaksaa nostaa. "Hei ei sinun tarvitse minua kantaa" yritän väittää vastaan. "Voit jatkaa tuota niin kauan kuin haluat mutta en aio laskea sinua alas kuin vasta teidän pihassanne." Hän kuulostaa niin päättäväiseltä etten edes viitsi väittää vastaan sillä tiedän häviäväni. Kiedon käteni löysästi hänen kaulansa ympäri ja yritän olla kuristamatta häntä. 

A/N Juu elikkäs tässä tää luku toivottavasti tykkäsitte. Sori ku tää Luku on vähän tönkömpi. Tää luku oli nyt sit vähän pitempi ku normaalisti. Sanoja tässä luvussa ois n. 1050 anteeks k-virheet. En tiedä kuinka usein tulee lukuja ku koulu alkao ja aijon keskittyy siihen.