Betrayed by an Alpha (in finnish)✅

Luku 20

Kului muutama viikko. Asiat pysyivät aika samanlaisina kuin ennenkin. Me lähennyimme Mikaelin kanssa hieman. Vietimme paljon aikaa yhdessä vapaa-ajallamme. Suurimmakasi osaksi olimme kaupungilla kahviloissa ja milloin missäkin. Välillä taas minä menin Mikaelin luokse ja kerran hän jopa tuli meille. Vanhempani olivat juuri silloin kotona joten jouduin hetken selitellä kuka tämä poika on jota yritin onnistumatta salakuljettaa huoneeseeni. Kerroin vanhemmilleni pojan olevan Mikael ja sanoin meidän olevan kavereita. Ja ei, en ole vieläkään puhunut Mikaelin kanssa siitä mitä me olemme. Tiedän että voisin helposti vain kysyä häneltä mutta en halunnut myöntää sitä että jos hän ei haluaisi olla kuin kavereita, todennäköisesti romahtaisin kokonaan. Juuri sen takia viivyttelin asiasta puhumisen kanssa. Halusin luoda mahdollisimman monta hyvää muistoa yhdessä hänen kanssaan ennen kuin menisin puhumaan hänelle jos kuitenkin hän "jättää" minut. Mutta tänään olisi se päivä kun tuohon tiedottomuuteen tulisi muutos. Tänään aikoisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä puhumaan Mikaelille.

Tänään on lauantai ja siitä kun Mikael tuli puhumaan minulle ensimmäisen kerran oli kulunut noin kolme viikkoa. Olin aamulla herätessäni päättänyt että tänään menisin selvittämään Mikaelilta mitä tarkkaan ottaen meidän välillämme oli. Asia oli vainonnut minua viimeiset pari päivää. ennen olin päässyt siitä eroon vain työntämällä asian aivojeni pimeimpään nurkkaan mutta tällä kertaa se ei enään onnistunut. En enään päässyt eroon mietteistäni noin vain sormia napsauttamalla ja tiesin että ne ajatukset olivat mielessäni niin kauan että menisin puhumaan Mikaelille. Mutta minua pelotti. Entä jos hän ei oikeasti edes pidä minusta ja kaikki se on ollut vain valhetta. Sitä en enään kestäisi sillä olen nytkin matkalla Mikaelin luo vain koska yritin uskotella itselleni että toivoa on ja hän saattaisi haluta olla kanssani yhdessä. 

Kävelymatka Mikaelin luo tuntui kestävän ikuisuuden vaikka tosiasiassa se kesti vain korkeintaan 15 minuuttia. Hetken vain seisoin hänen talon edessä ihastellen sen kauneutta. Tiesin Mikaelin vanhempien olevan pois kotoa tänä viikonloppuna sillä hän oli maininnut siitä ohimennen yhdessä keskustelussamme. Hyvä niin sillä sitten ainakin saisimme jutella rauhassa kaikista asioista ilma häiriköintiä. Hengitin pari kertaa sisään ja ulos ennen kuin sain tarpeeksi voimaa kävellä talon ovelle. Lopulta kuitenkin sain kerättyä itseni ja jankkasin itselleni etten lähde livistämään enään tässä vaiheessa. Lopulta kuitenkin sain kerättyä itseni ja lähdin kävelemään etuovea kohti varmoin askelin. Ovella mietein hetken koputanko vai soitanko ovikelloa. Päädyin ovikelloon koska järkeilin ettei Mikael varmaankaan kuulisi koputusta jos olisi vaikka huoneessaan joka sijaitsi yläkerrassa.

Painoin ovikelloa ja kuulin sen äänen kaikuvan talossa. Seisoin siinä hetken eikä mitään tapahtunut. Painoin sitä uudelleen ja odotin taas jonkin aikaa, turhaan. Kukaan ei tullut avaamaan ovea. Ehkä Mikael oli lähtenyt lenkille tai vaikka kauppaan. En siis ollut ilmoittanut hänelle tulostani joten mistä voisin tietää jos hän olikin sopinut tälle päivälle jotain jonkun kanssa. Hän ei ollut kyllä maininnut mitään sellaisesta. Seisoin oven takana vielä hetken.

Kuulin jonkun äänen talon takaa ja mietein jos se olisi Mikael. Hän voisi olla takapihalla vaikka ottamassa aurinkoa joten eihän hän silloin olisi ovikelloa kuullut. Lähdin kävelemään takapihaa kohti. Kuulin taas jonkin äänen mutta nyt pystyin paikantamaan suunnan mistä ääni oli tullut. Ääni kuulosti siltä kuin risu olisi katkennut jota seurasi jo maahan pudonneiden lehtien rahinaa. Syksy oli jo tulossa joten lehdet puissa alkoivat vaihtaa väriä sekä osa niistä oli jo pudonnut maahan. Pysähdyin nurkan taakse ja kurkkasin takapihalle. Siellä ei näkynyt ketään joten ihmettelin mistä äänet olivat tulleet. 

Huomasin silmäkulmastani liikettä metsänreunassa ja käänsin nopeasti katseeni siihen suuntaan. En aluksi erottanut mitään ihmeellistä, vain tuulessa heiluvat puut. Kiersin katseellani ympäri metsänreunaa ja lopulta silmäni pysähtyivät johonkin. En saanut heti tarkkaa kuvaa mikä siellä oli. Siirsin käteni varjostamaan silmiäni ja katsoin tarkkaan suuntaan missä olin äskettäin nähnyt jotain. Huomasin taas siinä suunnassa liikettä. Lopulta erotin mitä siellä oli. Henkeni salpaantui ja tuttu paniikki vyöryi lävitseni katsoessa sitä samaa sutta minkä olin jo aikaisemmin nähnyt.

Seison nurkan takana jähmettyneenä paikoilleni. En liikkunut enkä edes räpäyttänyt silmiäni, pidätin hengitystäni. Paniikin aallot vyöryivät ylitseni katsoessani sitä samaa mustaa sutta. Mitä se täällä teki? Minun pitäisi varmaankin ilmoittaa jollekin siitä sillä eihän sudet saisivat tulla ihmisten pihoille. Mutta kenelle minä sanoisin tästä? Ja miten sanoisin sen? En voisi vain yhtäkkiä ilmoittaa että täällä Kanervassa asusteli ylisuuri musta susi. Kuka muka minua uskoisi? Minun oli kyllä silti keksittävä keino kertoa jollekin. Voisin vaarantaa viattomien hengen jos en kertoisi kenellekään. Mistä sitä tietää jos tämä kyseinen susi vaikka kävisi jonkun kimppuun. Mitä minä teen?

Seurasin silmät pyöreinä sutta joka alkoi lähestyä Mikaelin taloa. Se pysähtyi aikalailla keskelle takapihaa ja katseli ympärilleen kuin etsien tai varmistaen jotain. Piilouduin nurkan taakse sillä en halunnut suden näkevän minua. Entä jos se vaikka kävisi kimppuuni. Nojasin selkäni seinää vasten ja yritin kuunnella oliko se nähnyt minua. En kuullut lähestyviä askelia ja kiitin sitä mielessäni. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa joten peitin suuni kädelläni estääkseni nopean hengitykseni äänen kantautumista suden korviin. Tiesin niiden omistavan hyvän kuulon joten pelkäsin edelleen. En enään kuullut mitään joten aloin harkita katsoisinko nurkan takaa oliko susi vielä siinä.

Iso poksahdus keskeytti mietteeni. Tukahdutin kiljaisun joka pyrki ulos suustani. Ainoa asia mihin olisin voinut ääntä verrata oli nivelen poksahtaminen. Ääntä seurasi toinen samanlainen, peloissani ja samalla hieman uteliaana kurkkasin nurkan takaa mitä oikein oli meneillään. Susi makasi maassa ja sen tassut olivat vääntyneet aivan ihmeellisiin asentoihin. Kuulin kuinka suden luut rasahtelivat kuin katkeillen. Nivelet taas poksahtelivat kuin mennen pois paikoiltaan. Katsoin kauhuissani suoraan eteeni. Suden turkki alkoi kadota ja sen tilalle ilmestyi paljasta ihoa. Susi alkoi nopeasti saada ihmisten muotoja. Lopulta siinä missä äskettäin makasi susi, oli nyt ihminen. En voinut uskoa silmiäni. Suljin silmäni muutamaksi sekunniksi todeten ettei se poistanut näkyä edestäni. Nipistin itsenäni vielä käsivarresta varmistaakseni etten ollut unessa. Tunsin kivun käsivarressani joka varmisti tämän kaiken olevan totta. Mutta Miten? Miten tämä oli mahdollista? En vieläkään pystynyt uskomaan tätä. Olin pienempänä lukenut kirjoja jotka kertoivat ihmissusista mutta edes villeimmissä unissani en kuvitellut niiden olevan totta. Miten jokin voi noin vain muuttua suoraan silmieni edessä aivan eri olennosta toiseksi?

Olin edelleen jäätynyt paikoilleni tuijottaen tuota alastonta möykkyä maassa. En aluksi tunnistanut sitä keneksikään kunnes lopulta aloin huomata yhtäläisyyksiä tuntemaani henkilöön. Ja se henkilö oli Mikael. Tunnistin nuo vaaleat hiukset ja lihaksikkaan vartalon. Todellisuus iski minuun ja kovaa, kuin joku olisi heittänyt päälleni sangollisen jääkylmää vettä. Palaset alkoivat loksahdella päässäni kohdalleen. Ne kaikki pienet asiat mitä huomasin Mikaelissa, viittasivat kaikki tähän. 

Suustani pääsi henkäisyn ja kiljauksen yhdistelmä mikä sai Mikaelin kääntämään siniset silmänsä suuntaani sekunnissa. Huomaan kuinka kaikki veri pakenee hänen kasvoiltaan tämän huomatessaan minut. En pystynyt kääntämään katsettani hänestä mutta samalla en myöskään pystynyt katsomaan häntä. Kaikki ajatukseni olivat ristiriidassa toistensa kanssa. En tiennyt mitä minun pitäisi ajatella. En ollut tajunnut Mikaelin tulleen viereeni tai edes että hän olisi noussut maasta ennen kuin tunsin hänen kätensä kiertyvän ranteeni ympärille lähettäen kipinöitä ympäri kehoani. "Sinun täytyy luvata ettet kerro tästä kenellekään." Mikael sanoi matalalla äänellä. Vetäisin käteni pois hänen otteestaan ja astuin askeleen taaksepäin pois hänen läheltään. Hän ei seurannut. Mikael varmaankin ymmärsi etten juuri nyt halunnut häntä lähelleni. Hän oli vetänyt talon viereisestä vaatekasasta housut jalkaansa, hyvä niin. En todellakaan haluaisi hänen seisovan alasti edessäni.

Pudistin päätäni epäuskoisena. Miten näin voi olla? Ei ihmissusia ole, ne ovat myyttejä. Mutta miten muuten selitän juuri edessäni tapahtuneen muodonmuutoksen? Mikael oli juuri sanomassa jotain mutta nostin käteni ilmaan merkiksi olla hiljaa. Tietenkään hän ei totellut. "Lupaa, Adelia lupaa ettet kerro tästä yhtään mitään kenellekään. Minä kerron kaiken mitä sinä haluat tietää mutta sinä et vain saa kertoa. Se olisi vaaraksi kaikille." "Haluan miettiä tätä kaikkea rauhassa." Vastasin ainoastaan. Olin vieläkin shokissa äskeisestä. mutta olihan se ihan ymmärrettävää. Lähdin kävelemään ripein askelin pois Mikaelin luota. Juuri nyt en kestänyt hänen läheisyyttään.

A/N Mä niin rakastin kirjottaa tätä lukua. Mä olin jo joku aika sitte päättänyt nää tapahtumat ja olin niin innoissani ku pääsin viimein kirjottaa tän. Mut sori k-virheet, kertokaa mp kommenteissa ja painakaa votee jos tykkäsitte. Words 1279