Betrayed by an Alpha (in finnish)✅

Luku 33

"Adelia. Adelia herää!" Äitini ääni kulkeutuu uneeni herättäen minut. Hypähdän pystyyn ja hieron silmiäni. Huomaan nukahtaneeni sohvalle eilen illalla. "Nyt ylös siitä sohvalta kuin olisi jo! Koulu alkaa 20 minuutin päästä!" Yritän edelleen puoli unessa ymmärtää mitä hän juuri sanoi. Koulu? 20 minuuttia? Viimeisetkin unenrippeet katoavat kun tajuan että jos en lähde viimeistään 5 minuutin päästä, tulen myöhästymään koulusta. Lähden juosten huoneeseeni kuin tuli perseen alla ja kerään tavarat lykäten ne saman tien reppuun. Vedän kaapista ensimmäiset vaatteet jotka sattuvat osumaan käteeni. En kerkeä käydä suihkussa tänä aamuna joten vedän vain uudet vaatteet vanhojen tilalle ja riennän reppu kourassa alakertaan. En tiedä miten tulen kerkeämään kouluun sillä bussi on lähtenyt jo aikoja sitten. Myöskään kävellen en kerkeäisi, juosten ehkä.

"Nyt autoon siitä." Kuulen äitini äänen takaani. Ai, hän nähtävästi vie minut. Vedän kengät jalkaani ja kävelen autolle. Äitini seuraa minua perässä ja istuu ratin taakse. Matka koululle kuluu hiljaisuudessa. Ja viimein päästyäni koulun pihaan kuulen kellojen soivan. "Kiitos kyydistä. Nähdään myöhemmin!" Huudan jälkeeni ja lähden juosten kohti koulun ovia. Ihmiset ovat jo kerääntyneet luokan ovien eteen odottamaan opettajan tuloa. En kerkeä käydä kaapillani joten menen suoraan ensimmäisen oppituntini luokan eteen. Näen jo kaukaa miten oven edessä seisovat Mikael ja Jaxon muiden oppilaiden seassa. Voi kuinka mahtavaa.

Mikael mulkoilee Jaxonia minkä kerkeää palava viha katseessaan. Kuitenkin heti minut nähtyään tuo kaikki viha pyyhkiytyy pois ja hänen kasvonsa valtaa hymy korvasta korvaan. Enempää miettimättä hymyilen takaisin hänelle. Mikaelin hymy levenee isommaksi jos vain mahdollista. Katseemme ovat lukittuina toisiinsa ja kaikki ympäriltämme pyyhkiytyy pois. On vain minä ja hän, aivan kahdestaan.

Kaikki tuo kuitenkin rikkoutuu kun Jaxonin ääni kantautuu korviini. "Hei! Missä olit eilen kun et ollut koulussa?" Muistan heti miksi minun ei pitäisi hymyillä Mikaelille. Miksi olin poissa eilisen päivän ja puolet sitä edellisestä. Mikaelille hymyily tapahtui niin luonnostaan. Kuin olisin unohtanut miten hän loukkasi minua. Hymy pyyhkiytyy naamaltani. Yritän kuitenkin pakottaa sen takaisin katsoessani Jaxoniin. En halua loukata häntä. "Olin kipeä." Vastaan ykskantaan ja vedän naamalleni irvistyksen. Hymyily ei onnistu. Ei nyt. "Ai sepä ikävää."

Opettaja työntää itsensä oppilaiden lävitse ja avaa oven. Annan muiden menne edeltä ja tulen itse viimeisenä vetäen samalla oven kiinni. Olisi selvästi pitänyt mennä ensimmäisenä luokkaan. Ainakin silloin olisin välttänyt juuri tämän tilanteen. Koko luokassa on tasan yksi paikka vapaana, nimittäin Mikaelin vieressä. Hän tietenkin vilkaisee vapaata paikkaa ja kääntää voitokkaan ilmeen minuun päin. Laahustan paikalle ja istun penkilleni. Tunnen Mikaelin katseen itsessäni jonkin aikaa mutta yritän olla huomioimatta sitä.

Opettaja selittää jotain luokan edessä ja alkaa kirjoittaa taululle sanoja jotka myöhemmin muodostuvat lauseiksi. Moniksi lauseiksi. Liian moniksi lauseiksi. Tietenkin hän päättää selittämisensä ilmoittaakseen että meidän pitää kirjoittaa tuo kaikki ylös. Juuri nyt en vain jaksa. En ole edes varma mistä opettaja on edes puhunut. Hyvin menee Adelia. Kaikki mitä hän on sanonut on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Koko tunnin olen vastustanut halua painautua Mikaelia vasten. Tiedän! Minun pitäisi olla hänelle vihainen, ja tietenkin minä vielä olenkin. Kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä haluan vain olla hänen luona ja suudella häntä. Onhan minun pakko myöntää itselleni että kaipaan häntä, ja paljon. Haistatan paskat tuolle kaipuulle aina viiden minuutin välein. En halua tuntea näin miten tunnen häntä kohtaan. 'Valhe!' Alitajuntani huutaa päässäni. Pudistan päätäni heittäen samlla kaikki ajatukseni mieleni pimeimpään kulmaan. Otan kynän käteeni ja alan kirjoittaa taululla olevia asioita vihkoon.