Betrayed by an Alpha (in finnish)✅

Luku 35

Taas uusi koulupäivä on ohitse. Tällä kertaa vain erona se etten haluaisi koulun loppuvan. Päätin jo eilen että menen tänään puhumaan Mikaelille. Haluan vain lykätä sitä eteenpäin edes siihen asti että tiedän mitä minun pitäisi sanoa. Päätin vain että menen hänen luokseen ilmoittamatta edes hänelle. Entä jos hänellä on seuraa juuri silloin?

Mitä edes sanon? En ainakaan pyydä anteeksi käyttäytymistäni. Ylpeyteni estää minua tekemästä niin. Myöskin onhan minulla oikeus käyttäytyä häntä kohtaan juuri niin kuin haluan. Laahustan koulun ovista ulos hitaasti. Nähtävästi liiankin hitaasti muiden mielestä -he tönivät minua jottä pääsisivät liikkumaan nopeammin ja lähtemään kotiin. 

Kävelen sivummalle muista etteivät he kaada minua kumoon kun ryntäävät ulos ovista kuin mikäkin härkälauma. Näen bussin jo kauempana odottamassa eikä edes se saa minua nopentamaan vauhtiani. Mikä on tietenkin virhe sillä jo muutaman minuutin päästä se kurvaa matkaan ilman minua. Jonkin ajan päästä se ohittaa taloni samalla kun itse vasta kävelen kohti kotiani. Hyvin meni taas Adelia.

Voisin syyttää Mikaelia. Kyllä, hänen takiaan myöhästyin juuri bussista. Enhän ole edes puhunyt hänelle koko päivänä... Nooh pikku vikoja. Mutta jos en olisi ajatellut häntä olisin päässyt paljon nopeammin kotiini. 

Otan itseäni niskasta kiinni ja lähden kävelemään kotia kohti. Olisin voinut pyytää Mikaelilta kyydin ja mennä samalla heille, mutta hän oli kerinnyt liueta paikalta. Tosin en olisi varmaan mennyt kysymään kyytiä vaikka olisin nähnyt hänet.

Matka taittuu ylättävän nopeasti ja pian olenkin jo omassa huoneessani. Kaadun sänkyyni makaamaan ja tuijotan kattoa kaikessa hiljaisuudessa. Vanhempani ovat taas yllätys yllätys töissä joten olen aivan yksin. Tulen ajatelleeksi miten muutamien kuukausien päästä en olisi enään ainoa lapsi tässä perheessä. Ajatus uudesta pikkusiskosta ta pikkuveljestä saa hymyn väkisin kasvoilleni. Olen niin innoissani siitä!

Nousen ylös sängyltäni ja menen työpöytäni luokse tekemään läksyt. Sutaisen nopeasti vaskaukset vihkoihin ja pakkaan huomisen repun valmiiksi. Vedän muutaman kerran syvään henkeä ja otan tarpelliset tavarat mukaani. Toisin sanoen pelkästään puhelimen, kuulokkeet ja avaimet. Lukitsen oven perässäni ja lähden askeltamaan kohti Mikaelin taloa. 

Matkaa on vain kilometri joten olen nopeasti jo perillä. Liian nopeasti jos minulta kysytään. Minulle tulee mieleen kerta jolloin tulin hänen talolleen ilmoittamatta ja sain tietää hänen olevan ihmissusi. Muistoa voimistaa rasahdus takapihalta. Kierrän taakse katsomaan mistä ääni tuli. Näen jälleen suden jonka jo tunnistan automaattisesti Mikaeliksi. 

Nauran itsekseni joska tämä tilanne on täysin samanlainen kuin viimeksi. Mikaelin pää säpsähtää suuntaani hänen kuullessaan nauruni. Hyydyn paikoilleni kun hän alkaa lähestyä minua. Tiedän sen olevan Mikael joten ei hän minulle mitään tee. Silti, kuka tahansa jännittyisi jos susi alkaa lähestyä kuin vaanien. 

Mikael on jo vain metrin päässä minusta. Hän istuu paikoilleen mikä saa hänet näyttämään vähän koiralta. Isolta susimaiselta koiralta. Hänen turkkinsa näyttää pehmeälä ja melkein kosketankin sitä mutta kerkeän tajuta kuin typerää se olisi. "Minä tästä menen." Sanon Mikaelille joan edellen vain istuu edessäni. "Minulla kyllä oli asiaa mutta se saa odottaa." En edes tiedä ymmärtääkö hän minua. "Sinä voit jatkaa mitä ikinä olitkaan tekemässä. Miksi edes puhun sinulle kun en tiedä ymmärrätkö minua." Sanon loput enimmäkseen vain itselleni. 

Hän töytäisee minua käteen ja osoittaa päällään taloa. "En puhu sutta. Mistä minä tiedän mitä yrität sanoa?" Harmi ettei hän osaa puhua sutena. "No nähdään sitten huomenna koulussa." Lähden kävelemään takaisin kohti kotiani. En tiedä olenko pettynyt vai helpottunut kun en päässytkään puhumaan hänelle.

Juoksuaskeleet ja lämmin käsi keskeyttävät ajastusten juoksuni. Tiedän heti käden kuuluvan Mikaelille kihelmöinnin tunteesta iholla. Käännyn katsomaan häntä ihmeissäni. "Älä mene." Hän analee katsoen minua suoraan silmiin. Mikaelin anova katse saa minut valtaansa ja päätän jäädä hänen luokseen ainakin hetkeksi. Nyökkään epävarmana ja lähdemme takaisin. 

Hän avaa oven ja melkein heti meillä on vastassa mies. Olen aika varma että kyseinen mies on Mikaelin isä. He käyvät äänetöntä keskustelua enkä ole varma mitä on meneillään. "Sinä olet varmaan Adelia?" Nyökkään epävarmana tilanteesta. "Olen Mikko, Mikaelin isä." Nyökkään ja kättelemme erittäin asiallisella tavalla. Hän on varmasti jokin liikemies. 

"No isä me tästä nyt menemme." Mikael sanoo ja lähtee vetämään minua kohti hänen huonettaan. Mies nyökkää ja lähtee matkoihinsa. Hänen huoneessaan Mikael sulkee ovensa ja menee istumaan sängylleen. Seison itse oven vieressä ja pyörin vaivaantuneena paikoillani katsoen lattiaa. Mikael taputtaa tyhjää paikkaa vieressään "tule tänne." 

Kävelen hitaasti hänen viereensä ja istun. Sänky on yhtä pehmeä kuin muistinkin. "Sanoit että sinulla on asiaa." Eli nähtävästi hän ymmärtää kaiken sutena ollessaan. Aika mielenkiintoista. "Öööm." Hän tuijottaa minua kysyvästi. 

"En halua olla riidoissa kanssasi. Tiedän ettet tykkää tästä, usko pois en minäkään. Sanoit kuitenkin todella pahasti minulle. Kerroin sinulle Sofiasta koska luotin sinuun ja uskoin ettet petä luottamustani tai ettet tee pilaa siitä asiasta. Sinä kuitenkin onnistuit sanomaan muutamalla sanalla pahimman asian mitä kukaan on koskaan minulle sanonut. En voi noin vain antaa sitä anteeksi. Sait minut kyyseenalaistamaan kaiken. Aloin taas ajatella tosissani että se kaikki on minun syytäni. Että hän on kuollut takiani. Olin jo aikoja sitten päässyt yli pelkästään itseni syyttämisestä ja ajattelusta että se mitä tapahtui oli vain ja ainoastaan syytäni. Olit oikeassa jos olisin pitänyt häntä tarkemmin silmällä, ehkä hän ei olisi kuollut."

Kyyneleet valuvat poskillani vaikka yritän estää itseäni itkemästä. "Tiedän ja olen siitä ikuisesti pahoillani. EN olisi koskaan saanut sanoa sinulle niin. Tiedän itse sen ja olen varma että sinäkin sisimmässäsi tiedät ettei se ollut sinun syytäsi. Anteeksi." Mikael kiertää kätensä ympärilleni ja antaa minun itkeä vasten hänen olkapäätään.

Lopulta vetäydyn hänen otteestaan. "Minä rakastan sinua ja haluan yrittää antaa anteeksi. Se vain on hirveän vaikeaa." Sanoinko tuon todella juuri ääneen? Kerroinko juuri hänelle rakastavani häntä. Ainakin hänen jäätyneestä ulkomuodostaan päätellen sanoin. Hän tuijottaa minua silmät suurina. "Anteeksi." Sanon peläten että hän on saamassa sydänkohtausta tai jotain vastaavaa. Ehkä sanoin sen liian aikaisin ja nyt hän haluaa minun katoavan. Tai ehkä hän ei rakasta minua. Minun tuurillani ne ovat nuo molemmat.

"Si.. Sinä rakastat minua?" En tiedä mihin tämä keskustelu on oikein johtamassa. "Kyllä. Eikö se ole aika olennaista?" Nähtävästi ei. En tiedä onko hänen reaktionsa hyvä vai paha enkä ole varma haluanko tietää. Varmaankin paha. Hän ei sano sanaakaan. Vain tuijottaa minua hiljaa. Nousen sängyltä ja lähden hiljaa peruuttamaan kohti ovea. Hän ei aluksi reagoi mitenkään. Kuitenkin nopeasti hän hätkähtää kuin heräten transsista. 

"Mihin sinä menet?" Hän kysyy hiljaa. "Kotiin. Olen pahoillani minun ei ollut tarkoitus järkyttää sinua." Mikael nousee ja kävelee luokseni. "En minä järkyttynyt, tai ehkä vähän. Älä käsitä väärin en vain meinannut ensin uskoa että sanoit oikeasti juuri niin. Ajattelin kuvitelleeni sen koska halusin niin kovastu kuulla sinun sanovan niin. 

Hän vetää minut takaisin sängylle. "Voitko antaa anteeksi?" En tiedä heti mitä sanoa. "Minä yritän. En ole enään niinkään vihainen olen enemmänkin pettynyt. Mutta kyllä annan anteeksi. Kaikki ei silti ole vielä hyvin. Luottamuksen uudelleen rakentaminen vie aikaa mutta annan anteeksi sinulle." 

Hymy valtaa hänen kasvonsa "Minä lupaan etten satuta sinua enään niin. Voimme edetä hitaasti jos haluat" Minä hymyilen hänelle takaisin. "Eli mitä me olemme nyt?" Jännitän mitä hän vastaa. "Adelia minä rakastan sinua haluaisitko olla tyttöystäväni?"

A/N Mulla ei oo mitään sanottavaa sori k-virheet, kommentoikaa ihan mitä vaan ja painakaa votee jos tykkäsitte. Words 1140