Niin hiton onnelliset veljekset

Auvo - Hyvästi, Sisu

Luvun päähenkilöt:
Auvo Hartikainen (9v), Sisu (9v)

Mä ja Sisu istuttiin vierekkäin rannalla, yhdellä sen penkeistä, mun katsellessa vähän matkan päässä aaltoilevaa ja kimaltelevaa vettä hiljaisena. Oli lokakuu, joten ulkona oli kylmä, mutta tänään ei sentään satanut. Toisaalta se olis jotenkin sopinut tähän hetkeen. Surun hetkeen..

"Tää.. tää ei voi jatkua näin.." mä kähähdin hetken hiljaisuuden jälkeen Sisulle vaimealla äänellä, Sisun kääntyessä katsomaan mua. Mä pidin yhä katseeni Suolijärven aalloissa. Hitto, tääkin oli sopivaa, koska tää oli ihan suolesta. Syvältä sieltä..

"Mitä sä tarkoitat? Aiotko sä hylätä minut?" Sisu kysyi, ehkä pientä tuohtumusta äänessään. Mikä oli kyllä täysin ymmärrettävää..

"Pikemminkin tässä käy toisinpäin.." mä mutisin hiljaa, pitäen edelleen katseeni poissa Sisusta. Keräsin vielä rohkeutta kohdata sen katseen. "Sä kuulit kyllä mitä ne lääkärit sanoi", mä jatkoin oltuani hetken vaiti, kääntäen vasta silloin lopultakin katseeni Sisuun, joka puolestaan tapitti mua hyvin tiukasti ruskeilla, tuimilla silmillään. "Ne sanoi, ettei sua oo olemassa. Että sä oot mun mielikuvituksen tuotetta. Että oot vain mun sairaan mielen luoma harha. Mun.. mun sairauden tuottama mielikuvitushahmo.."

"Se ei oo totta, ne valehtelee. Ne ei vaan tykkää musta eikä siksi haluu antaa sun leikkii enää mun kaa. Mähän varoitin sua siitä, että niin kävisi", Sisu intti vastaan tuohtuneena, jatkaen vielä perään sydämistyneellä äänellä: "Sä et voi hylätä mua näin. Mä oon sun paras ystävä."

"Niin minäkin luulin, mutta.. Sisu hei, kukaan muu ei näe sua.." mä kähisin tukahtuneesti, kyynelten alkaessa kirvellä silmissäni katsoessani Sisua sen ruskeisiin silmiin, joista paistoi vain kiukku, ei suru, toisin kuin omista ruskeistani. Mua sattui niin samperisti se, että mun pitäis hyvästellä Sisu, joka tosiaankin oli ollut paras ystäväni. Tai niin mä olin luullut. Mun sydän oli oikeesti särkynyt silloin, kun olin saanut tietää, ettei Sisua oikeasti ollut edes olemassa..

"Sä et voi hylätä mua oikeesti näin. Mä en oo ikinä hylännyt sua", Sisu jatkoi edelleen vastaan jankuttamistaan, lausuen viimeisen lauseensa syyllistävällä äänellä, joka kyllä upposi suoraan ihoni alle.

"Et olekaan, mutta.. mutta ne sanoi, että kun mun lääkitys alkaa purra, niin sun.. sun pitäis kadota.." mä kommentoin ääni väristen, ensimmäisen kyyneleen vierähtäessä samalla poskelleni. Voi luoja tää sattui. En olis oikeesti halunnut menettää Sisua, se oli mun ainoa ystävä. Ilman sitä mä jäisin ihan yksin koulussa, Sisu oli mun ainoo kaveri siellä. Ja vasta tässä lähipäivinä mä olin tajunnut, että miksi. Olin tajunnut, miksi muut oli kartelleet meitä. MUA. Koska mä olin HULLU, joka näki olemattomia. "Tajuutko Sisu, SINÄ tässä katoat, koska sua ei oo oikeesti olemassa. Mä en hylkää sua, vaan sä hylkäät minut. Tää ei jokatapauksessa voi jatkua näin. Niin kauan, kun mä pidän susta kiinni, mä en voi parantua. Ja mun TÄYTYY yrittää parantua. Mä en halua olla hullu. En halua kuulla harhoja tai nähdä näkyjä. Mun on PAKKO hyvästellä sut, tai mä jään OIKEESTI ihan yksin koko loppuelämäkseni. Muut karttelee mua jo nyt, kun mä oon käyttäytynyt niin kummallisesti. Kun oon pitänyt sua totena. Kun oon leikkinyt sun kaa, vaikka sua ei oo olemassa. Ja se vain pahentaa kuulemma mun oireita. Se joku tressi, kaverisuhteiden ongelmat ja muu sellainen."

Mniin. Mulla oli ollut ilmeisesti jo jonkun aikaa kummia oireita, jotka olivat saaneet äidin lopulta viemään minut lääkäriin. Itsehän mä en ollut nähnyt mitään ongelmaa enkä ollut tajunnut mulla olevan yhtään minkäänlaisia oireita. Olin ollut täysin, hmm, miten ne sen esittikään.. sairaudentunnoton? Mutta mulla oli kuulemma jo pidemmän aikaa ollut mm. puheen katkeilua, omien sanojen käyttöä, itsekseen naureskelua (en tietenkään ollut edes tiennyt nauravani itsekseni, vaan olin yleensä nauranut jollekin Sisun jutulle), outoja ilmeitä ja eleitä sekä muuta kummaa käytöstä, voimakkaita pelkoja ja ahdistuneisuutta sekä keskittymis- ja univaikeuksia, joista vikat neljä olivat pahentuneet tässä viimeisen vuoden sisällä. Samaan aikaan kun olin ystävystynyt Sisun kanssa, joka oli olevinaan tullut mun kaa samaan kouluun niihin aikoihin.. Josta päästäänkin muihin kaverisuhteisiini, joissa oli ollut ongelmaa melkein aina, mutta yhä enenevissä määrin viimeisen vuoden ajan. Niin, ja ilmeisesti mulla oli tosiaan ollut myös jonkun aikaa harhoja - Sisu kuului näihin - jotka äidin olikin saaneet säikähtämään eniten, kun se oli tajunnut, että mulla on sellaisia.

Tajuttuaan sen, että mulla oli ehkä harhoja (äiti ei ollut esim. nähnyt Sisua, kun se lopultakin oli suostunut tulee meille, ei vaikka Sisu oli huutanut äidille kurkku suorana ja potkinut äidin nilkkaa suututtuaan sille siitä, että äiti oli kyseenalaistanut sen olemassaolon), äiti oli tosiaan kiikuttanut minut lääkäriin. Lääkärit puolestaan olivat sitten epäilleet, että mulla oli mahdollisesti lapsuusiän, hmmm, olikohan se sana skitsofennia, tai jokin muu spykoositauti. Jee. Sitä skitsofenniaa - tai mikä lie se olikaan - puolsi se, että isäni isä oli sairastanut sitä myös. Jee. Se oli kai harvinainen lapsilla, joten mun kannattais varmaan lotota, kun olin saanut sen. Jee.

Huoh.. No, nyt me - minä, vanhempani, veljeni ja lääkärit - sitten vain toivottiin, että se lekurien määräämä lääkitys alkaisi tepsiä. Ja terapia. Sekä kaikki muut tukitoimet, jotka mulla tulis jatkossa olemaan. Hitto, nyt mä vasta tunsinkin itseni kummajaiseksi, jota kaikki aina tökkivät ja töllöttivät..

"Ei. Ei ei ei. Sä et voi tehdä mulle näin!!!" Sisu alkoi huutaa, nousten seisomaan siitä vierestäni ja alkaen polkea jalkaansa kiukkuisena.

"Sisu, mä oon pahoillani, mutta mun täytyy oikeesti päästä susta irti", mä kärisin kyynelten alkaessa muodostaa jo kunnon puroa poskilleni katsoessani Sisua sydäntä särkien. En minäkään tätä olisi oikeasti halunnut tehdä, en olisi halunnut luopua parhaasta ystävästäni, mutta mun oli pakko.. "Sä olit paras ystävä ikinä, mutta kun sua ei oo oikeesti olemassa. Mä tarviin OIKEITA ystäviä, jotta mä parantuisin. Ja mä oikeesti toivon, että mä parantuisin. Mun täytyy parantua.."

"Te ootte kauheen ilkeitä.. Minähän sanoin, että tässä kävisi näin.." Sisu nyyhkäisi ja romahti polvilleen siihen eteeni, joka särki oikeesti sydämeni ihan siruiksi.

"Mä oon niin pahoillani.." mä toistin ihan särkyneesti, Sisun kohottaessa omat kyyneleiset kasvonsa puoleeni.

"Onko.. onko meidän pakko sanoa hyvästit..? Voidaanko sanoa vain näkemiin.." Sisu kysyi itkusta paksulla äänellä, niiskauttaen perään pariin otteeseen.

"En mä uskalla luvata mitään, kun en tiedä, miten ne lääkkeet ja tää sairaus toimii.. Mutta sen mä voin luvata, että leikin sun kaa vielä nää päivät, kun sä oot vielä olemassa. Nyt sä voit tulla meillekin vaikka joka päivä, kun äitikin tietää susta", minäkin niiskutin, lupaukseni saadessa pienen hymyn piirtymään parhaan ystäväni poskille. "Mä.. mä halusin vain jutella tästä kaikesta ja hyvästellä sut nyt, kun vielä pystyn. Että sä tiedät mitä on tulossa, ja ettet sä.. ettet sä katoa, ennen kuin mä saan sanottua hyvästit.."

"Mulle tulee niin ikävä sua.." Sisu melkein kuiskasi, nousten samalla seisomaan siitä maasta, johon oli romahtanut. Minäkin nousin ylös siitä penkiltäni ja marssin Sisun luokse, kietoen käteni tiukasti sen ympärille.

"Ei sulle tule, koska sua ei oo olemassa, mutta MULLE tulee SUA niin hiton ikävä.." mä kähisin ääni särähtäen, suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskilleni samaan aikaan, kun rutistin Sisua oikein lujaa syleilyssäni. "Hyvästi, Sisu.. Sitten kun sen aika koittaa.. Sä olit oikeesti paras ystävä ikinä.."

"Niin sinäkin.." Sisu kuiski korvaani ja vastasi halaukseeni ihan yhtä lujaa, meidän haliessa toisiamme oma aikamme siinä Suolijärven rannalla, itkien samalla toisiamme vasten, jonka jälkeen me kuivattiin kyyneleemme ja lähdettiin kohti kotia. MUN kotia, koska Sisullahan ei oikeasti muuta kotia ollutkaan. Mun koti oli myös sen koti, koska Sisun koti oli oikeesti vain mun sairaassa päässä.

Hitto tää oikeesti sattui. Parhaan ystävänsä hyvästeleminen, oli se sitten oikea tai ei. Mulle Sisu oli kuitenkin ollut totta ja tää oli mulle aivan järkyttävän suuri menetys..