Antinoos

Musta-Jukka

Jukka ja minä menemme kolmen viikon päästä naimisiin. Tai siis rekisteröidymme. Vähän jännittää ja kihelmöi vatsanpohjassa, vaikka kyse on oikeastaan vain vallitsevan tilanteen virallistamisesta. Tuossa se komea kaljupää istuu tämän ruokapöydän toisessa päässä ja lähettelee omalla läppärillään kutsuja kotiväelleen ja kavereilleen. Minä kutsuin vain joitakin kavereita. Sukulaisillani ei ole mitään tekemistä niissä juhlissa. Nyt se nosti päänsä ja hymyilee minulle.
– Mitä sinä teet?
– Kirjoitan meidän tarinaamme.
– Koko jutunko?
– Koko totuuden. Mitään salaamatta, mitään lisäämättä.
– Etkö voisi edes vähän kaunistella minun osuuttani, Jukka vetoaa muka mutrusuuna.
– Jos olet osuutesi elänyt, niin kyllä sinä kestät sen lukeakin.
Minua naurattaa. Nyt hän painoi päänsä hymyillen näyttöä kohti ja alkoi jatkaa kutsujen kimpussa.
Olemme olleet enemmän ja vähemmän yhdessä nelisen vuotta. Kaksi viimeistä olemme asuneet yhdessä. Se oli elokuuta, kun törmäsimme toisiimme. Ja minä todella tarkoitan, että törmäsimme. Oli perjantai, ja olin istunut tiiviisti kahdeksan tuntia työpöydän ääressä niin, että perseeni tuntui levinneen hehtaarin suuruiseksi. Koko ruumiini huusi liikuntaa. Menin kotiin kaupan kautta. Heitin ruuat jääkaappiin, panin saunan päälle, vaihdoin lenkkivaatteet ja painelin ulos.
Lenkkipolku alkoi ihan silloisen kotitaloni päädystä. Parin sadan metrin päässä polku kaartoi jyrkästi oikealle ylös rinteeseen. Siinä on paksulti pusikkoa niin, ettei ylämäkeen näe yhtään. Olin juuri kiihdyttänyt kunnon vauhtiin, että selviäisin kepeästi mäestä. Silloin PANG! Lensin komeasti polun yli toiseen pusikkoon selälleni. Törmäys oli niin raju, että keuhkoni tuntuivat menneen kasaan. En saanut ilmaa ja tuijotin puoli pökerryksissä taivaalle. Polulta kuului äkäistä ärinää:
– Saatana, perkele! Kuka helvetin kusipää...
Silmänurkastani näin ison, kaljupäisen miehen makaavan polulla. Hän kohotti päätään ja kääntyi minuun päin. Hänen naamansa oli ihan veressä, mutta vihaa hehkuvat silmät näkyivät selvästi. Voi paskat, minä tunnistin miehen! Jääkylmä hiki pusertui hetkessä hiusrajaani. Tyyppi oli kaupungin suurimman ja halvimman räkälän portsari, kuuluisa vittumaisuudestaan. Huhuttiin jopa, että hän olisi ihan huvikseen hakannut muutaman asiakkaan. Olin varma, että minua odotti todella kurja kohtalo. Mutta mies kysyikin huolestuneella äänellä:
– Kuinka sinun kävi? Oletko kunnossa?
Sain nyökäytettyä päätäni. Vedin varovasti ilmaa keuhkoihin. Äkkituntumalta ei muualla kehossa tuntunut kipuja. Kaveri polulla alkoi kohottautua, mutta tarttuikin parahtaen oikeaan polveensa. Hän irvisteli tuskasta. Se näytti pahalta. Kierin puskasta polulle ja konttasin vähän arastellen hänen luokseen.
– Anna minä autan.
– Polvi perkele, tyyppi kähisi.
– Naamasikin on veressä. Minulla on auto tässä lähellä, heitän sinut terveyskeskukseen.
– Ei tässä lääkäriä... Olen minä kolhuja saanut ennenkin.
– Mutta polvesi tarvitsee kylmää ja naamasi täytyy puhdistaa.
Ryhdyin auttamaan miestä pystyyn. Kiersin hänen kätensä niskani ympäri ja vedin häntä mukanani ylös. Hän ei totisesti ollut mikään keijukainen, minun mittainen, mutta ainakin sata kiloa, ja käsivarressa tuntui aikamoiset lihakset. Kiersin käteni hänen uumalleen, vau, mikä teräsvartalo. Häkellyin, mutta minusta alkoi tuntua mukavalta olla pelastava enkeli. Lähdimme ontumaan kotiini päin.
– Minulla on ensiapuvälineitä kotona. Tarkistetaan sinun vammasi siellä.
– Okei. Vitun naurettava onnettomuus. Onko kukaan koskaan kuullut, että kaksi äijää juoksee kolarin lenkkipolulla?
Hörähdimme nauramaan. Niitä näitä jutellen, ähisten ja hikoillen selvitimme lyhyen matkan kämpilleni.
Istutin kaverin sohvalle. Hain kylmäpussin ja käärin oikean lahkeen reiteen asti. Mikä pohje, mikä reisi! Toisessa tilanteessa olisin iskenyt himokkaat hampaani niiden lihaan, mutta nyt tyydyin tunnustelemaan asiallisesti polvea.
– Päälle päin ei näy mitään. Paina tätä pussia siihen.
Kaivoin esiin puhdistuskamat ja ryhdyin käsittelemään veristä, mutta ah niin komeaa naamaa. Kesäisen poutapäivän siniset silmät seurasivat minua ilkikurisesti hymyillen.
– Oletko sinä joku lääkäri-hoitaja?
– En, mutta olen ollut kakarasta saakka mukana SPR:n toiminnassa. Tosin viime vuosina se on jäänyt vähemmälle.
Aloin tuntea lievää heikotusta hänen läheisyytensä takia. Tuo lihaksikas kroppa, nuo silmät, virnistelevä suutelusuu, mukavan miehekäs hien haju, hengitys. Taisi silti olla parasta, etten leikkisi homokiinnostuksellani. Ties miten tyyppi riehaantuisi. Niinpä tavoittelin asiallista ääntä:
– Nämä onkin ihan pintanaarmuja vain. Ei taida kannattaa panna edes sidettä. Paranee niin paremmin.
– Minä olen muuten Jukka.
– Ai. Toni.
– Sinä olet jotenkin tutun näköinen.
– No, olen muutaman kerran käynyt teidän baarissanne.
– Jaa. Häirikkö et ainakaan ole, kun en tarkemmin muista.
– En uskaltaisi rähinöidä, kun sinä olet ovella, hymyilin hänelle. – Otatko jotain juotavaa?
– Olut maistuisi.
– Tuota, minulla ei ole koskaan alkoholia kotona.
– Jaa. Mutta kapakoissa käyt. No vesi kelpaa kyllä.
Keittiössä tein kannullisen jäävettä ja panin kahvin tippumaan. Kuulin, kuinka Jukka soitti ilmeisesti työpaikalleen. Hän ilmoitti, ettei taida kyetä sinä iltana töihin, kun oli telonut itsensä lenkillä. Hän naurahti puhelimeen, että olihan hänen naamansa jo saanut tottua kaikenlaisiin tälleihin. Kun hän lopetti puhelun, vein jääveden olohuoneeseen.
– Kahviakin on tulossa, istahdin nojatuoliin. – Kuulostaa aikamoiselta tuo portsarin homma.
– Kuinka niin?
– Kuulin, kun puhuit naamasi kovista kokemuksista.
– Hehe, eivät ne siellä ovella ole syntyneet, Jukka huvittui. – Harrastan vapaaottelua ja siinä saa kestää melko kovaa käsittelyä.
– Oho. Siis sitä, jossa lyödään, potkitaan ja painitaan. Rankka ja raaka laji.
– Onhan se, hän hymyili.
Ihmettelin, mitä iloa sellaisesta tappelusta saa. Jukka puhui mahtavasta adrenaliini- ja testosteronimyrskystä, jonka saa kun ottaa yhteen toisen kaverin kanssa. Että silloin tuntee olevansa todella mies. Hmm, mieheltä tuo kyllä näyttää muutenkin, mietin haaveksien ja tarjoilin kahvin. Ääneen sanoin, että itse kaihdan kaikkinaista väkivaltaa ja silti tunnen olevani ihan täysi mies. Jukka tunnusti minun kieltämättä näyttävän tosi mieheltä, mutta innostui silti hehkuen puolustamaan kamppailulajeja ja kysyi, ettenkö minä koskaan ole halunnut edes pikkuisen mitellä voimiani jonkun jätkän kanssa. Sanoin, että kun näen tappeluntyngänkään, pakenen paikalta ilman pienintäkään häpeää. Myönsin kyllä, että mieskunnan historia on yhtä kamppailulajia. Antiikin olympialaisissakin yhtenä lajina oli vapaaottelun edeltäjä pankration, jossa ottelijat – jos eivät kuolleet – menettivät hampaansa. Jukka nauroi, että siinä näin, ja että ehkä minunkin kannattaisi kokeilla miesten historiaa käytännössä. Hymyilin hänelle, että mieluummin pidän sekä henkeni että hampaani. Siinä vaiheessa ajattelin, että huh, noin väkivaltaa ihailevan miehen kanssa ei pidä kuvitella mitään seksiin viittaavaakaan. Onneksi en ollut aloittanut mitään viritelmiä.
– Miten polvi? Pitäisikö vaihtaa kylmempi pussi?
– Tämä on vielä ihan hyvä. Ja minulla on kotona näitä itsellänikin. Pitäisi kai jo lähteä sinne päin. Tuoksusta päätellen sinua odottaa sauna.
Olin unohtanut saunan! Yhtäkkiä pelästyin, että tämä kaveri saataisi haluta sinne. Ei tule kauppoja.
– Niin joo, panin sen päälle ennen lenkkiä. Minä voin heittää sinut kotiin autolla, aloin häätää häntä pois.
– Se olisi tosi hienoa. Tästä on kuitenkin parisen kilometriä minulle, Jukka mutisi, ja väittäisin, että hänen silmissään välähti pettymys.
– Ilman muuta. Tuota polvea ei kannata vielä rasittaa liikoja.
Pelastuin! Saatoin hänet kotiovelle asti. Myöhemmin se ovi tuli minulle hyvin tutuksi. Työntäessään avainta lukkoon Jukka vielä nojasi olkaani koko painollaan:
– Kiitos avusta! Ja hoidosta. Niin ja anteeksi se törmäys.
– Hei, et sinä yksin törmännyt. Minä törmäsin myös.
Erosimme ovella merkillisen lämpimässä tunnelmassa. Hänen sininen katseensa ja hymynsä olivat jotenkin metkat. Kotona saunassa en saanut häntä mielestäni. Väkivallan ihailusta huolimatta hänessä oli jotakin lämmintä ja iloluonteisuutta. Ja olihan hän syntisen komea. Tunnustan, että runkkasin kuvitellen panevani häntä varpaat vapisten.
Ajattelin Jukkaa usein seuraavan viikon aikana. Ihmettelin sitä, sillä eihän hän ollut antanut minkäänlaista vinkkiä kiinnostuksesta homoiluun. Arvelin, että olen vaipumassa toivottomaan yksipuoliseen ihastukseen, ja saisin kitua turhissa salaisissa unelmissani. Parina iltana kävelin sen räkälän ohi, mutta en nähnyt Jukkaa töissä.
Kohtasimme lopulta lauantai-iltana. Lähdin baarikierrokselle yhden homoparin, Arin ja Konstan, sekä puolitutun Heikin kanssa. Yhdeksän maissa päädyimme sinne räkälään. Jukka oli ovella. Kun hän näki minut, hän aivan ilmiselvästi ilahtui.
– Toni, moi! Mukava nähdä. Mitä kuuluu?
– Eipä paskempaa. Entä itsellesi? Naama näyttää olevan kunnossa. Entä polvi?
– Toimii ihan mukavasti. Kiitos ensiavun.
Emme ehtineet jutella siinä enempää, sillä ulkoa tulvi uusia asiakkaita. Haimme kavereiden kanssa kaljat ja löysimme pöydän aika kaukana ulko-ovesta. Istuin kuitenkin niin, että näin Jukan helposti. Tyypit utelivat, kuinka minusta oli tullut niin hyvä tuttu tuon portsarin kanssa, sehän on hirviö. Toppuuttelin heitä, ettei se nyt niin paha ollut.
Jätkät jaarittelivat ummet ja lammet. Minä olin aika vaiti ja vilkuilin vähän väliä ovelle. Monta kertaa sain Jukan kiinni katselemasta meidän pöytäämme. Vaihdoimme hymyjä. Tunsin miellyttävää levottomuutta, vaikka samalla hoin itselleni, että olen hullu ja kuvittelen liikoja.
Kerran Jukka tuli pöytämme luo ja plokkasi pari tyhjää tuoppia. Turisimme muutaman sanan ystävällisessä hengessä, mutta sitten huomasin, että hän katsoi kavereitani aika tylyn näköisenä. Asia oli selvä. Jukka ei ole homo ja suhtautuu meikäläisiin tosi nuivasti! Arista ja Konstasta sitä ei niin helposti tule ajatelleeksi, mutta Heikistä homous paistaa kuin majakka yössä. Olin pettynyt, mutta päätin myös, etten rupea teeskentelemään olevani jotain muuta kuin olen. Jos se suoraan kysyy, niin saa suoran vastauksen, tuli mitä tuli. Oloni kuitenkin keveni hiukan, kun kävin vessassa. Jukka hymyili minulle jännällä lämpimällä tavallaan ympärillään olevien asiakkaiden keskeltä. Jos hän ei homoista tykkäisikään, niin ei hän silti minua inhoa.
Kahdentoista maissa jätkät päättivät lähteä jatkamaan seuraavaan kapakkaan. Ovella Jukka mulkaisi äkeänä kavereitani, mutta minua hän katsoi kummasti – ikään kuin levottomasti. Kun ojensin hänelle ovirahaa, hän sanoi:
– Ja hitot, enhän minä nyt sinulta ota.
– Miten niin? Tietenkin otat, tuputin hänelle kolikoitani.
– En ota. Oletko menossa jatkoille kavereittesi kanssa?
– Semmoisesta oli puhetta.
– Jaa. Tuota, Jukka pälyili ympärilleen ja kakisteli kurkkuaan. – Lähtisitkö huomenna lenkille?
– Lenkille?
– Niin. Kierrettäisiin reitti tällä kertaa samaan suuntaan, hän naurahti.
– No, voisihan sitä, änkytin, ja kainaloihini tulvahti hikivirrat. – Mutta ei heti aamusta, kun tuli otettua muutama kalja.
– Jos minä tulen hakemaan sinua viiden maissa?
– Okei. Nähdään sitten.
Jess, hän ei ole homo, mutta pitää minua kaverinaan. Juoksin tuttuni kiinni ja sanoin, että taidan sittenkin jättää jatkot väliin ja painua pehkuihin. Kävelin kotiin kevein askelin, vaikka sydän soitteli ihan villinä kylkiluita. Puolivälissä huomasin yhä puristavani ovirahoja hikisessä kourassani. Nauroin mielessäni, että minulla on salarakas, jolla ei ole aavistustakaan tunteistani.
Sunnuntaina heräsin aikaisin. Olin melko hermona koko päivän. Veryttelynkin aloitin tunteja ennen lenkkiä, kunnon lämmittely hyppynarulla, venyttelyt. Ihailin itseäni peilistä ja sain päähäni, että minun täytyy saada vaatimattomat lihakseni vähän paremmin näkyviin. Ei muuta kuin vatsa- ja selkälihasliikkeitä, rehkimistä käsipainoilla kunnon hikeen saakka. Olin aika poikki jo reilusti ennen viittä. Sitten ovikello soi.
– Moi. Oletko valmis, Jukka virnisteli, ja minun polviani heikotti.
– Joo. Panen vain saunan päälle, niin voidaan sitten hautoa lihojamme... lihaksiamme, sekoilin ja häpesin yli-innokkuuttani.
– Kuulostaa hyvältä, mutta minulla ei kyllä ole mukana pyyhettä eikä puhtaita vaatteita.
– Minulta löytyy. Jopa korkkaamattomia sukkia ja kalsareita.
Lenkki sujui leppoisasti, mutta kyllä selvästi huomasi, että Jukka oli paljon paremmassa kunnossa kuin minä. Vaikka kyllä hänkin puuskutti, itse asiassa tosi kiihottavasti. Kotona kittasimme ensimmäiseksi varmaan litran vettä. Sitten heitimme hikiset lenkkivaatteet pitkin olohuonetta. Käyttäydyimme suoraan sanoen kuin teinipojat koulun suihkussa jumppatunnin jälkeen. Puhuimme typeryyksiä ja hirnuimme niille jutuille, mutta varsinaisesti vilkuilimme levottomina silmänurkasta toisiamme. Jeesus, mikä body Jukalla oli, mahtavat rintalihakset ja muhkurainen vatsa. Hän kehui minun lähes rasvatonta vartaloani, ja tietysti minä hieman nikotellen hänen. Naurettavan tyytyväisenä panin merkille, että hänen kalunsa ei ollut isompi kuin minun keskivertovehkeeni. Alastomina toisiamme leikkimielellä töniskellen pääsimme suihkun kautta viimein lauteille. Siellä rauhoituimme ja olimme pitkään hiljaa. Nautiskelimme löylyn hyväilyistä, ja minä ainakin hänen läheisyydestään.
– Ne eiliset kaverit, ovatko ne sinun hyviäkin tuttuja, Jukka kysyi hiljaa ja yllätti minut täydellisesti.
– Ai ne. Pikemminkin puolituttuja, väistelin, ja hälytyskellot soivat: vaarallinen alue!
– Jaa. Oletko sinä koskaan ollut niitten kanssa? Siis... sillä lailla, hän jatkoi takellellen.
– Ai miten, teeskentelin tyhmää, ja ilmakin tuntui loppuvan.
– No sillä lailla... sängyssä. Onhan ne homoja, vai?
– Joo, on ne, mutta en minä ole ollut niitten kanssa, livautin totuuden nopeasti.
– Jaa. Entä muiden kanssa? Tarkoitan... Oletko sinä homo, Jukka kuiskasi tuskin kuuluvasti ja tuijotti tiukkana kiuasta.
Paskat, oliko sen pakko kysyä just nyt, kun oli muuten ihan mukavaa. Tuijotin saunan lattiakaakeleita. Huokaisin, ettei kai tässä auta kuin kertoa totuus, sillähän siitä pääsee. Käänsin pääni Jukkaan päin. Hän puri alahuultaan ja katsoi minua oudon villisti. Minua kylmäsi.
– Joo, olen minä. Onko se sinulle ongelma?
– Ei! Minä vain... tuota... miten nyt sanoisin... voisitko kuvitella joskus panevasi minua?
Sain yskänpuuskan. Meinasin tukehtua. Jukka näytti täysin onnettomalta.
– Anna anteeksi. Oli tyhmää kysyä. Unohda koko juttu.
– Ei, ei. Sinä vain yllätit minut täysin, sopertelin ja tunsin taivaallisen riemun täyttävän keuhkoni.
Silmämme nauliutuivat toisiinsa. Hengitimme kumpikin raskaasti. Jukka odotti. Äkisti kaappasin hänet rajuun halaukseen. Suutelimme kuin viimeistä päivää. Kourimme toistemme ylävartaloita niin, että luut rutisivat. Saunankin kuumentavat hengitykset polttivat ihomme.
– Tämä ei ole totta! Mahtavaa, huohotin Jukan korvaan.
– Tämä on helvetin totta. Minä haluan sinua! Olen himoinnut sinua saatanasti koko viikon, hän huohotti.
– Ja minä olen runkannut tämän ajan vain sinä mielessäni.
Höpötimme koko joukon vastaavia tiukassa syleilyssämme, kunnes ryhdyin kiskomaan häntä makuuhuoneeseen. Siellä heittäydyimme hikisinä puhtaille lakanoille. Aloitimme hurjan painin ja yritimme syödä toisemme elävältä. En ole koskaan ennen ollut niin raivoisan himon vallassa. Painoin Jukan selälleen ja nostin hänen jalkansa pystyyn. Kaivoin yöpöydältä liukkarin ja kortsun. Otin hänen kalunsa kiihkeään imuun ja samalla liukastin hänen reikäänsä hartaasti ja syvältä. Jukka inisi ja nytkähteli:
– Vittu, jätkä, pane minua jo! Nussi minua!
Vedin kortsun kalulleni ja aloin terskalla kiusata reiän suuaukkoa. Jukka örisi ja yritti työntää vastaan. Kohottauduin polvilleni ja aloin painua sisään – hitaasti ja sitkeästi. Jukan perse tuntui suorastaan imevän minua. Hän ulisi, tarttui minua hiuksista ja veti päälleen. Huohottavat suumme hakeutuivat kiihkeään suuteluun. Vetäydyin ylös, painoin hänen hartiansa patjaan ja aloin kunnon rynkytyksen. Hän vääntelehti allani kiimaisena ja örisi:
– Voi vittu, nussi, jätkä, nussi niin saatanasti!
– Täältä tulee, perkeleen äijä, ja täältä, karjuin joka työnnöllä.
Jukka runkkasi itseltään mällit vatsalle. Hän taipui kaarelle ja huusi suoraa huutoa. Ja minä panin häntä hullun lailla. Sillä hetkellä tunsin valtavaa riemua toisen miehen alistamisesta, olin voimani tunnossa ja annoin mehujeni lentää. Lysähdin Jukan päälle. Makasimme molemmat reporankoina hengitystä tasoitellen.
Mietin tuota alistamistunnetta, se ei ollut minulle vähääkään tyypillinen. Olinkohan saanut tartunnan Jukan taistelutestosteronipuheista? Mutta mielettömän hyvä olo minulla kumminkin oli. Kierähdin Jukan viereen. Hän kumartui suukottelemaan kasvojani joka puolelta.
– Kiitos, kiitos. Se oli elämäni pano!
– Sama täällä, hymyilin hänen kasvoilleen sentin päässä omistani. Hän silitti hiuksiani.
– Minä rakastuin sinuun saman tien, kun näin sinut siellä pusikossa. Nämä vaaleat hiukset kehystivät kasvojasi. Olit kaunis kuin taivaasta pudonnut enkeli.
– Ja yhtä pökerryksissä. Minä varmaan rakastuin sinuun, koska sinun silmäsi muistuttavat minua taivaasta.
– Silmiinkö vain rakastuit?
– Hyvä on, myönnetään, olethan sinä tietysti päästä varpaisiin helvetin komea. Ja osaat hymyillä niin ilkikurisesti, että se kutittaa vatsanpohjaa.
Äidyimme naureskelemaan kaikenlaista ja hipelöimään toisiamme. Se johti tuota pikaa uuteen panoon. Tällä kertaa jyystin Jukkaa takaapäin ja runkkasin hänen kivikovaa kaluaan. Vähän hurmoksellista hallelujaa ja huutoa oli sekin meno!
Yöksi hän ei jäänyt, koska minun täytyi herätä töihin niin aikaisin. Minun päivätyöni ja Jukan iltatyön takia emme voineet tavata seuraavalla viikolla kuin tiistai-iltana. Kävimme lenkillä ja sitten taas saunassa. Leikimme ympäri kämppääni hippasilla oloa. Vuoro vaihtui, kun hippa onnistui tarttumaan toisen kalusta. Lopulta naimme aivan hulluina olohuoneen matolla.
Seuraavan kerran näimme perjantaina, kun menin sinne baariin alkuillasta. Jukka aukaisi minulle oven selkoselleen, mutta tarttui hihaani ja kuiskasi:
– Täällä on sitten minun kavereitani.
– Niitä vapaaottelija-äijiäkö?
– Niitä just.
– Aikooko ne ruveta tappelemaan, teeskentelin hölmöä.
– Ei tietenkään. Mutta... kai sinä ymmärrät, Jukka tuskaili.
– Selvähän se. Siis matalaa profiilia ja pientä etäisyyttä.
– Ethän tykkää kyttyrää?
En vastannut mitään. Hymyilin vain ja painuin sisään. En minä loukkaantunut oikeasti. Ymmärsin hyvin Jukan tilanteen. Ei ole helppo elää homona testosteronia ylikorostavassa miesporukassa. Hain oluen ja iltapäivälehden. Istuin niin, että näin ovelle. Sen lähellä istui tai seisoi kymmenkunta tyyppiä, jotka selvästi olivat niitä Jukan kavereita. Kaikilla oli mustat t-paidat tai colleget ja mustat tai maastokuvioiset reisitaskuhousut. Jokainen näytti pullistelevan muka huomaamattaan hauiksiaan ja rintalihaksiaan kuin olisi ollut bodauskisassa. Esittelivätköhän he itseään toisilleen vai meille muille miehille? Naisia ei nimittäin paikalla ollut vielä kovinkaan monta. Kun arvioin heitä, olin aika varma, että tuossa narsistijoukossa oli muitakin homoja kuin Jukka. Ukkojen esiintyminen oli aika rehvakasta, ja he remahtivat tuon tuostakin äänekkääseen nauruun. Ylimpänä tuntui esiintyvän Jukka, mutta aina kun hän huomasi minun katsovan, hän tuntui hieman nolostuvan. En sallinut piruni kuitenkaan ihan kokonaan riehaantua, vaan säälistä häntä kohtaan pidin pääni lähinnä lehden puoleen taipuneena.
Noin tunnin päästä Heikki ilmestyi baariin ja tuli istumaan pöytääni. Huomasin Jukan ja parin hänen kaverinsa seuraavan katseellaan Heikkiä. Irvailin mielessäni, että kappas, poikien homotutkat heräsivät. Heikillä oli huoli. Hän ei ollut saanut pitkiin aikoihin, ja minä sain kuulla sitä ruikutusta. Parin tuopin jälkeen hän aloitti jalkapelin kanssani ja hipelöi vähän väliä kädellään minun kouriani. Väistelin häntä parhaani mukaan, mutta hän oli niin sinnikäs, että minä jo ärähdin hänelle. En ollut katsahtanut Jukkaan pitkään aikaan, ja yhtäkkiä hän seisoi siinä vieressämme. Hän mulkaisi minua silmät leimuten ja sanoi sitten vittumaiseen tyyliin Heikille:
– Kaikki hyvin?
– Joo-oo. Ei tässä mitään, Heikki änkytti hämmästyneenä.
– Hyvä, Jukka tokaisi, vilkaisi minua ja nappasi mukaansa pari tyhjää tuoppia.
Mitähän hittoa tuo oli, ihmettelin. En vaivannut sillä sitten päätäni sen kummemmin ja jatkoin Heikin hölötyksen kuuntelua. Vähän ajan päästä lähdin kuselle. Vessoihin pitää kulkea ulko-oven ohi ja kääntyä sitten kulman taakse pieneen käytävään, josta pääsee myös henkilökunnan puolelle. Matkalla silmäilin Jukkaa kavereittensa keskellä ja huomasin hänen seuraavan minua sinisellä katseellaan. Heitin hänelle hymyn puolikkaan ja iskin silmää.
Kun tulin ulos vessasta, Jukka oli odottamassa henkilökunnan ovella. Hän vinkkasi minut sinne. Astuimme pukuhuoneen tapaiseen. Varoittamatta Jukka tarttui minua nahkatakin rinnuksista ja painoi rajusti seinää vasten.
– Saatana, Toni, yritätkö sinä iskeä sitä hinttaria!
– Vittu jätkä, näpit irti minusta ja heti, karjaisin niin, että itsekin pelästyin.
Jukkakin pelästyi ja päästi heti irti. Tuijotimme toisiamme kiihtyneinä. Olin aivan ällikällä lyöty.
– Mitä helvettiä sinä meinaat, puuskutin.
– Se jätkä kuolaa sinua kuin aikoisitte mennä naimaan, Jukka vapisi kuin piesty koiranpentu.
– Tiedoksesi: emme aio naida. Ja vaikka aikoisimmekin, se ei saatana soikoon kuulu sinulle!
– Enkö minä merkitse mitään?
– Me olemme naineet kahtena päivänä. Se ei oikeuta sinua määräilemään minua!
– Silti, jos se tyyppi vielä hipelöi sinua, minä tulen ja isken sen pään mäsäksi siihen pöytään!
– Sinä et koske Heikkiin sormenpäälläsikään ja hymyilet hänelle kiltisti! Ymmärrätkö? Tai minä marssin noiden sinun kavereittesi keskelle ja kaivan mulkkuni esiin ja huudan: Kuka muu haluaa tätä perseeseensä kuin Jukka, kähisin hampaitteni raosta.
Jukka katsoi minua epäuskoisena. Minä marssin ulos. Olin aivan raivoissani. Minua ei oltu koskaan kohdeltu niin. Mulkaisin niitä vapaaottelijoita niin vihaisena, että jos ne olisivat huomanneet sen, ne olisivat kiipeilleet kauhusta seinille. Ari ja Konstakin olivat tulleet pöytään. Istuin ja yritin hillitä vapinaani.
– Mikä nyt, Heikki huomasi.
– Kusipäitä, vastasin ja tyhjensin tuoppini.
Kuuntelin muita vain puolella korvalla ja mietin omiani. Hitto, oliko Jukka mustasukkainen? Miksi? Olinko rakastumassa aivan vääräntyyppiseen mieheen? Toisaalta meillä oli ollut kahdestaan tosi hauskaa ja mennyt hyvin kaikin puolin, vaikka alussa vasta olimmekin. Minun teki mieli vilkaista, mitä Jukka puuhasi ovella. Hänen kaverinsa tuntuivat ainakin jatkavan entistä mesoamistaan. Päätin pitää silmäni tiukasti omassa pöydässä. Koetin jopa osallistua kevyeen keskusteluummekin, mutta en oikein onnistunut.
Kymmenen maissa kaverini halusivat vaihtaa paikkaa. Sanoin, että lähtisin kotiin. Ari kiusoitteli, että minulla taisi olla huono päivä, liekö mulkun puutetta. Hymähdin ja lähdin marssimaan ovelle. Pidin tiukkailmeisenä silmäni koko ajan Jukassa. Näin hänen punehtuvan jotensakin nolonlaisena. Pujottelin hänen kavereittensa lomitse. Asetuin nojaamaan oven pieleen kädet puuskassa ja tuijotin Jukkaa haastavasti. Kaverini ohittivat minut, ja Jukka avasi heille hymyillen ulomman oven ja kiitti kauniisti ovirahoista. Huokaisin ja vapautin käteni. Hymyilin ja ojensin omia kolikoitani.