Antinoos

Näin minusta tuli kontiomies

Tämä on kertomus siitä, kuinka minä kerta kaikkiaan hullaannuin... no, Kontio-kumisaappaisiin. Niin juuri, mustiin Kontio-saappaisiin. Ja ehkä tämä kertoo myös hiukan siitä, että minusta on alkanut tulla mies. Ei, vaan Mies. Tai siltä minusta tuntuu. Ainakin jonkin verran.

Oli se syksy, jolloin satoi vettä joka päivä. Ja myöhemmin räntää ja vettä. Kadut ja pihat lainehtivat puroina ja lampina. Niin kuin eräs henkilö työpaikalla sanoi, taivaassa on joku jättänyt hanan auki. Se oli minusta niin hauskasti ilmaistu, että meinasin nauraa. Aina kun tuli ulkoa kotiin, kengät olivat litimärät ja mikä inhottavinta myös sukat. Sellaisesta voi saada nuhan.

Asun taloyhtiössä, jossa on kaksi kerrostaloa asvalttipihan molemmin puolin. On pihalla lehtipuitakin. Muistaakseni lehmuksia, vaikka en ole varma, kun en ole luontoihmisiä. Itse asiassa pelkään metsiä, susia ja karhuja. Niin ja punkkeja ja kyykäärmeitä. Kaupungissa on turvallisempaa.

Perjantaina töiden jälkeen kahlasin vesisateessa pihan yli varaamaan pyykkitupaa, joka on sen toisen talon kellarissa. Minulla ei ole omaa pesukonetta, sillä olen laskenut, että kymmenessä vuodessa tulee joka tapauksessa halvemmaksi käyttää pesutupaa, joka siis maksaa euron kerralta. Jätin kengistäni kellarin käytävälle ruman märän vanan, mutta sille ei voinut mitään. Olin aika varma, ettei huoltomies voi suuttua siitä niillä keleillä.

Listalla oli ensimmäinen vapaa aika seuraavana päivänä kello 14. Olin ehtinyt kirjoittaa nimeni viimeistä tavua vaille, kun käytävästä sammuivat valot. Olisin voinut päästää pienen ruman sanan, ellei minuun olisi ollut niin syvään iskostunut äitini vastenmielisyys rahvaanomaista kielenkäyttöä kohtaan. Yritin siinä pimeydessä nähdä, missä olisi lähin se sellainen punainen valopiste, joka kertoo valokatkaisimen sijainnin. Mutta eihän sellaista näkynyt. Arvelin, että ne olivat kaikki menneet rikki eikä huoltomies ollut viitsinyt tehdä asialle mitään.

Onneksi pommisuojan suunnasta kajasti valoa. Sen turvin lähdin haparoimaan seiniä löytääkseni katkaisimen. En ehtinyt löytää, kun kiinnitin huomioni peräti outoon ääntelyyn, joka sekin tuntui tulevan pommisuojasta. Se ei ollut mitään tasaista koneen hurinaa, vaan pikemminkin inhimillistä ääntä, ähinää ja voihketta sanoisin. Hieman hätäännyin, olisiko siellä joku ihminen pulassa. En ollut mikään ensiaputaitoinen sankarityyppi, pikemminkin kuuluin pelkureihin. Mutta täytyihän minun tarkistaa, mistä oli kyse.

Täytyy tunnustaa, että kun pääsin ovelle ja kurkistin suojaan, jähmetyin paikoilleni, suorastaan kivetyin. Jos minun olisi siinä pitänyt sanoa jotakin, ei mieleeni kyllä olisi tullut ainuttakaan sanaa. Heiluri kyllä pyöri päässäni kuin väkkärä, mutta ei osunut mihinkään, josta olisi kuulunut dong.

Pommisuojassa oli kaksi miestä, seinänaapureitteni poika Poju ja vakituinen huoltomiehemme, jonka nimi myöhemmin paljastui Jonniksi. Poju oli kaksikymmentävuotias. Tiedän sen siitä, että olin ollut vuosi aikaisemmin hänen ylioppilasjuhlissaan, ja hän oli silloin yhdeksäntoista. Annoin hänelle lahjaksi sata euroa, mikä on minustakin rahvaanomaista, mutta minulla ei ole riittävästi mielikuvitusta ostaa oikeita lahjoja. Äidillekin annan aina lahjakortin johonkin tavarataloon, ja hän valittaa, etten todella välitä hänestä. En kyllä välitäkään.

Niin, Poju. Hän on nuorin kolmen sisaruksen parvesta ja asuu ainoana vielä vanhempiensa kanssa. Nämä ovat ihan miellyttävä pariskunta, mutta hyvin harvoin kotona. Niin että oikeastaan voi kysyä, asuuko Poju lainkaan heidän kanssaan. Poju on pitkä urheilijanuorukainen. Hänen vaaleat hiuksensakin ovat pitkät. Olen nähnyt niiden pomppivan hauskasti poninhännällä, kun Poju käy lenkillä. Sitä on ihan ilo katsella. Siis vain ikkunasta! Hän on naapuriaan, tarkoittaa minua, kohtaan iloisen ystävällinen ja haluaa aina vaihtaa kuulumisia, joita minulla ei tietenkään koskaan ole. Vaikka olen vain viisi vuotta häntä vanhempi, en oikein osaa keskustella hänen kanssaan. Voihan se tietysti johtua siitäkin, että hänen kauneutensa saa minut hämilleen – aina ehdottomasti kuitenkin vain erittäin soveliaalla, miellyttävällä tavalla.