Antinoos

Kaipuuta ja mutapainia

Olen Tuomo, 31 vuotta. Minua hieman arveluttaa ja toisaalta naurattaa kertoa ammattiani, sillä tiedän sen aiheuttavan osassa homokuntaa ylimääräisiä väristyksiä. Olen palomies. En kuitenkaan aio kertoa hurjista seksiseikkailuista täysi työvarustus ylläni. Niitä ei nimittäin ole. Kerran vain olen runkannut kaikki kamppeet päällä. Kuvittelin silloin painivani yhden uuden työkaverini kanssa ja lopuksi heittäväni lastit hänen naamalleen. Ei siis rankkoja juttuja miehekkäistä palomiehistä. Ei, ajattelin kertoa vuokralaisestani.

Asun pienessä kaupungissa, kolme kilometriä keskustasta – tai kirkolta niin kuin vanhat vielä sanovat. Melkein koko sukuni asuu tässä kaupungissa, asunut kai satoja vuosia. Minulla on omakotitalo, jonka rakensi aikoinaan sodan jälkeen isoisäni. Tontti on iso, silloin ne keskustojen ulkopuolella olivat sellaisia. Puutarha on isoäitini perustama ja sittemmin äitini huolella vaalima. Pihalta löytyy omenapuita, yksi luumupuu, marjapensaita ja kasvimaa. En itse ole erityisen innokas maantonkija, mutta korjaan kyllä sadon talven pimeillä nautittavaksi.

Pihasta löytyy minulle turhankin tilava päärakennus ja naapuritonttia vasten autotalli, varasto, liiteri sekä sauna yhdessä rivissä. Tontin perällä on pihamökki. Rakennukset ovat hyvässä kunnossa. Meidän suvussa miehillä peukalo ei ole keskellä kämmentä. Tuo pihamökki rakennettiin aikoinaan isoisän kuoleman jälkeen – ennen minun syntymääni – isän nuoremmalle veljelle. Hän viihtyi siinä kuulemma kolme vuotta, muutti sen jälkeen Ruotsiin ja sieltä edelleen Australiaan. Joulukortteja vaihdellaan vieläkin, muuten miehestä ei suku tiedä mitään.

Nelisen vuotta sitten remontoin mökin. Serkkuni suunnitteli homman. Siinä on tupakeittiö, kamari ja kylpyhuone, kaikki mukavuudet. Siitä tuli tosi siistin näköinen, oikeastaan kaunis. Ajatus oli tarjota sitä vuokralle, kun kaupungissa on ajoittain asuntopula. Kaksi vuokralaista minulla ehti olla jonkin aikaa, kunnes kaksi vuotta sitten siihen muutti Kalle, oikeastaan Carl.

Elokuun alkupäivinä silloin kaksi vuotta sitten poikkesin töistä tullessa markettiin ruokaostoksille. Törmäsin siellä tätiini, joka on lukion rehtori. Ensin kuuntelin ne tavanomaiset haukkumiset, kun en juuri koskaan käy heillä. Sitten hän kysyi:

– Onko se sinun pihamökkisi vielä vapaana?

– Joo, on se. Edellinen vuokralainen lähti toukokuussa.

– Eikös siinä nykyään ole kaikki mukavuudet?

– Hei, oma tyttäresi suunnitteli remontin, enkä minä poikennut piirustuksista millin vertaa. En olisi uskaltanut.

– Hehe. Etpä kai. Sanna on joskus aivan mahdoton. Kuule, meille on tulossa uusi poikien liikunnanopettaja, ja hän tarvitsisi asunnon. Kunnalla ei ole yhtään säällistä asuntoa vapaana. Vuokraisitko sen mökin, jos se kaveri hyväksyy sen?

– Joo, mikä ettei.

Olin ajatukseen tyytyväinen. Ei täkäläisellä vuokratasolla kyllä rikastumaan pääse, mutta tuleepahan kerättyä remonttirahastoa, kun omakotitalosta löytyy aina rahareikiä.

Kalle tuli katsomaan mökkiä jo parin päivän päästä ja oli mökkiin enemmän kuin tyytyväinen. Ja minä Kalleen. Keväällä valmistunut liikuntatieteen maisteri pölähti pihaan autonrotiskollaan iltapäivällä. Koslasta nousi leveästi hymyilevä komistus, joka sai minut hengähtämään syvään. Olen hieman erakkoluonne enkä minä niin vain ihastu tai muuten tunteile. Mutta Kallessa oli jotain, joka sai kerta heitolla muurahaiset juoksemaan ihollani. Siinä missä minä olen tummakarvainen – leukani näyttää aina siltä kuin parranajosta olisi pari päivää – Kalle oli punertavan vaalea kulmakarvoja ja silmäripsiä myöten. Siinä missä minä näytän vankalta painijalta, hänellä oli kymmenottelijan sopusuhteisen lihaksikas ruumiinrakenne. Urheilijoista juuri kymmenottelijat ovat parhaimman näköisiä, koska heillä on niin monipuolisesti kehoa rassaava lajivalikoima. Ehkä liikunnanopettajan pitääkin osata kaikki mahdolliset lajit.