Antinoos

Rakkaustarina

Olen rakastanut Teroa aina. Hän on minun naapurini. Näen tästä ikkunasta hänen talonsa nytkin. Se on kaunis, punamullan punainen maalaistalo, vajaat kaksisataa metriä tuota pellonpiennarta. Talon ympärillä kasvaa koivuja ja tuomipuita niin, että aina kesäkuussa piha tuoksuu huumaavalle tuomien kukkiessa.

Tämä on hyvin syrjäinen kylä. Seuraavaan naapuriinkin on Teron talolta jo yli kilometri. Sen jälkeen tuleekin varsin taajaa asutusta, viljelystiloja. Mutta täällä ei ole kyläkauppaa eikä muita palveluja. Kirkolle on kymmenisen kilometriä, josta sitten saa melkein kaiken, mitä maanviljelijä nyt tarvitseekaan.

Rakastin Teroa jo lapsena. Olemme syntyneet kahden viikon välein, minä ensin. Meidät kastettiinkin yhtä aikaa. Vanhempamme olivat näet hyviä ystäviä keskenään ja saitoina ihmisinä he varmaankin laskivat, että yhteiset ristiäiset tulevat halvemmiksi. Hän sai siis nimekseen Tero ja minä Markku.

Olemme tehneet Teron kanssa kaiken aina yhdessä. Vauvoina vaihtaneet tutteja ja rakentaneet Lego-linnoja. Kolhineet polvemme verille soratiellä, pudonneet kevätpuroihin kainaloita myöten. Olemme juosseet, hiihtäneet ja painineet yhdessä. Ja se urheilu sitten olikin tosi kiihkeää kamppailua, kun kumpikin on periksi antamattoman kilpailuhenkinen. Kaksin leikimme niin sodat kuin rosvot ja poliisit. Olemme yhdessä vaellelleet lähimetsissä ja kalastaneet järven tyhjäksi.

Tietysti me riitelimmekin. Eihän lähimain ollut ketään muutakaan, jonka kanssa kinata. Taisimme itse asiassa tapella melkein joka päivä, joskus oikein verissä päin ja täyttä parkua. Mutta joka riidan me sovimme saman tien keskenämme ja vannoimme olevamme parhaat kaverit. Vanhemmillemme valehtelimme haljenneista huulista ja mustelmista milloin mitäkin. Vähän luulen, että he salaa hymyilivät meidän totisille selityksillemme.

Pahinta oli, jos jompikumpi tai molemmat sairastuivat, emmekä päässeet toistemme luo moneen päivään. Se ikävä oli kärsimystä. Nytkin, kun ajattelen sellaisia päiviä, muistan tunteneeni sen kaipuun ruumiillisena tuskana. Opimme kyllä viestimäänkin sellaisina aikoina. Koska näemme toistemme huoneiden ikkunat tuon pellon yli, välkyttelimme pimeällä taskulampuillamme. Ei meillä mitään salakieltä ollut. Kunhan vain ilmoitimme, että täällä ollaan. Se lohdutti.

Koulunkin kävimme yhdessä. Tai siis ala- ja yläasteet. Olimme aina samalla luokalla ja vierekkäisissä pulpeteissa. Eikä kirkonkylän pojat uskaltaneet kiusata kumpaakaan meistä sen jälkeen, kun ne pari kertaa saivat meidän vimmaisen taisteluparimme kimppuunsa. Muuten olimme kunnon oppilaita, urheilussa tosi huippuja, muissa aineissa keskinkertaisempia.

Tero ei jaksanut innostua koulunkäynnistä ja yläasteen jälkeen hän meni ammattikouluun autonasentajalinjalle. Minä jatkoin lukioon. Tero oli pahoillaan, kun tiemme erosivat. Hän yritti todistella minulle, että on tyhmää ajanhukkaa mennä lukioon, kun meistä kumminkin tulee maanviljelijöitä kotitiloillemme. Olin minäkin suruissani, mutta kotona kannustettiin lukioon ja halusin minä sitä itsekin.

Oli muutakin. Oli salaisuus. Olin kuusitoistavuotias homo. En tosiaan puhunut siitä kenellekään, ihmettelin vain itsekseni, mitä se tarkoittaa, pitäisikö minun tehdä jotain, muuttua jotenkin. En keksinyt vastausta. Sitten kesällä ennen lukion alkamista Tero kaahasi kerran mopollaan meidän pihaamme. Muistan, että oli kolea, pilvinen päivä. Terolla oli nahkatakki ja Kontio-saappaat niin kuin meillä aina oli. Minulle tapahtui siinä ulkona rappujen edessä pelottava asia. Minä katsoin Teroa, ja minun sydämeni nyrjähti. Sillä hetkellä minä tajusin, että minä rakastan häntä, että hän on seksikäs, varsinkin tuossa asussa, että minä himoitsen häntä, että minä en koskaan, en ikinä voi kertoa sitä hänelle. Siinä pihalla minä muutuin raskaaksi, sieluni jääkylmäksi valurauta-Markuksi. Minun pääni sumentui, en voinut katsoa Teroa silmiin. Tunsin epätoivoista surua, polttavaa tietoisuutta siitä, etten koskaan saa siitä, mitä eniten haluan. Tero olisi takuulla vihannut minua, jos olisi tiennyt homoudestani.