Antinoos

Painija

Mää rakastan painia. Olen harrastanut sitä pikku kakarasta lähtien. Se on hienoin laji, jota mies voi harrastaa. Fyysisesti monipuolinen ja miehekäs. Sitä paitsi se on mulla vähän niin kuin sukurasitus. Jo isoisäni kilpaili lajissa. Niin minäkin. En tosin ollut ihan huippua, mutta aika kova kaveri kuitenkin. Olisin voinut kehittyä vielä vaikka kuinka pitkälle, mutta jouduin lopettamaan sen yhdeksäntoistavuotiaana.

Jostain syystä sillä pikku paikkakunnalla, josta olen kotoisin, levisi juoruja, että mää olisin homo. Olenhan mää. Olen tiennyt sen itsestäni pienestä pitäen, mutta en takuulla ollut tehnyt mitään, josta sen olisi voinut päätellä. Ellei sitten siitä, etten kuolannut tyttöjen perään niin kuin muut kaverit. En ollut koskenut ainoaankaan jätkään seksi mielessä, en edes suihkussa vilkuillut kyrpiä ja perseitä. Sellaisesta ei siellä takahikiällä uskaltanut edes haaveilla. Häpeän pelosta.

Huhujen takia meidän valmentaja – se kusipäinen vaimonhakkaaja, mää vihaan sitä vieläkin – otti mut puhutteluun. Se sanoi, etten mää voi jatkaa painimista, koska kukaan jätkä ei voi otella homon kanssa. Olisittepa nähneet sen halveksivan ilmeen. Saatanan runkkari! Määhän raivostuin – ja nolostuin. Vieläkin harmittaa, etten vetänyt sitä äijää saman tien turpaan. Mikä vittu siinä on vielä tänä päivänäkin, että luullaan, ettei homo voi olla urheilija! Eihän siinä kamppaillessa kyrvällä ajatella! Ja miehiähän mekin olemme.

Onneksi olin juuri päässyt ylioppilaaksi ja pääsin pois siltä paikkakunnalta. Ensin menin armeijaan ja sitten opiskelemaan hiukka sitä läävää isompaan kaupunkiin. En kuitenkaan jatkanut painia jossain uudessa seurassa vaan siirryin judoon. Sekin on hyvä laji. Olen puuhannut sen parissa nyt muutaman vuoden ja olen aika innossani. Enkä ole kaiken varalta mainostanut homouttani niissäkään porukoissa.

Muuten olen kyllä päässyt täällä kunnolla panojen makuun. Hitto, homous on hieno asia! Olen tutustunut muutamaan tosi upeaan jätkään. Ja vaikka tämmöisenä kunnon äijänä olin kuvitellut olevani ehdoton top, niin kaverit ovat koulineet minusta kaikesta nauttivan versatilen. Hyvä niin, seksissä on näin enemmän iloittavaa. Parisuhteeseen en ollut kuitenkaan vielä päätynyt. Eikä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että paneskeluihin voisi yhdistää painimisen.

Noin pari vuotta sitten kävi kuitenkin niin, että löysin painin ja panojen yhdistelmän. Olin homokavereitteni kanssa baarissa. Se oli perjantain alkuiltaa. En nyt muista niin tarkkaan, mitä me siinä nousuhumalassa lässytettiin, väiteltiin ja naurettiin, mutta hauskaa oli ja Karrin kanssa oli suunniteltu, että pannaan nahkatakit natisemaan mun leveällä sängylläni. Äkkiä huomasin, kuinka yksi kaveri tuijotti mua parin loosin päästä. Iso komea tyyppi, lihaksikas selvästi, kaulasta ja leveistä harteista päätellen. Ja sitä paitsi tutun näköinen. Meni muutama sekunti tajuta, että sehän oli Janne, vanha painikaverini kotikulmilta.

Tuli vähän kumma tunne. Samanaikaisesti ilahduin vanhasta tutusta, nolostuin niiden muinaisten homohuhujen takia ja raivostuin, kun Jannekin kuului niihin raukkamaisiin, jotka olivat mut hylänneet. Hetken katsoimme toisiamme silmiin. Sitten Janne punastui ja käänsi päänsä pois. Saatanan mulkku, eikö sinussa ole miestä katsomaan homoa silmiin, ajattelin, mutta keskityin jatkamaan höpinöitä kavereiden kanssa ja yritin unohtaa Jannen olemassaolon. Yritin, mutta pakkohan sitä jätkää oli välillä vilkaista. Se istui yksin ja näytti orpopirulta.

Vähän ajan päästä lähdin kuselle. Olin pesemässä käsiä, kun peilin kautta näin Jannen tulevan myös vessaan. Hän seisahtui metrin päähän taakseni, pälyili lattiaa ja seinän kaakeleita. Mietin, pitääkö mun sanoa tai tehdä jotakin. Ilmaista jotenkin, että kyllä mää sut muistan.

– Moi, Janne sanoi hiljaa.
– No moi.
– Ööö, tuota, eipä olla nähty.
– Ei niin. Ei ole houkuttanut käydä kotikulmilla.
– Niin. Ei kai. Miten sulla menee?
– Helvetin hyvin. Entä itselläsi?
– No vähän niin ja näin. On tullut mietittyä yhtä sun toista. Tuota, huvittaisko sua tulla istumaan vähän mun kanssa?
– Ei. Mää istun mun kavereitteni kanssa. Homojen.
– Ai. Niin. Joo. Sorry. Kuule, saisinko mää soittaa sulle joskus. Tekis mieli jutella.
– Mistä? Menneistä vai? Ei kiinnosta. Mää tiedän tasan tarkkaan, mitä sääkin niistä homopainijutuista ajattelit.
– Et tiedä! Mää... mää olin sun puolella.
– Hah! Aika hiljaa olit sitä.
– Niin. Se ei vain ollut niin helppoa. Hitto, etkö voisi tulla edes hetkeksi istumaan? Mää haluaisin kertoa yhden jutun, Janne mumelsi kumman ahdistuneena.
– Minkä?
– Mää... mää... voi vittu, mää olen samanlainen.
– Samanlainen kuin mikä?
– Sinä.