Antinoos

Homon poika ja meloja

Oli heinäkuun loppupuoli ja lauantaiaamu. Olin ollut edellisenä iltana kirkolla kapakassa tanssimassa, mutta yksin sängystäni heräsin. Krapula oli kohtuullinen. Muistelin, että yksi kirkolla asuva työkaverini oli väkisin kuskannut minut kotiin, kun olin niin kännissä ja vähän rähinätuulella. Hyvä, että teki niin. Jos ei muuten, niin säästin rahaa, kun taksi tänne kymmenen kilometrin päähän syrjäkylälle maksaa tolkuttomasti.

Hörpin tuvassa aamukahvia ja söin leipää. Katselin ikkunasta pihalle. Vaihteeksi ei satanut, vaikka taivas olikin harmaiden pilvien peitossa. Mietiskelin, mitä tänään tekisin. Talon töitä ei ollut, kun viljely oli lopetettu jo kohta kymmenen vuotta sitten. Kävimme molemmat isän kanssa töissä läheisessä kaupungissa, eri työpaikoissa tosin.

Olin yksin kotona, kun isä oli lähtenyt etelän aurinkoon lomaansa viettämään. Homokaverinsa kanssa. Isän homous oli minulle aina vain kipeä häpeän paikka, vaikkei se mikään julkinen asia ollutkaan. Kyllähän minä isästä pidän, hän on reilu miehekäs mies, mutta silti asian paljastuminen minulle oli saanut minut vihaamaan homoja sydämeni pohjasta. Ihan äskettäinkin olin vedonnut isään, että hän luopuisi homoudestaan, kun hän oli jo sentään vanha mies. Hän oli hymyillyt minulle huvittuneena ja sanonut, että kyllä minäkin neljäkymmentäkahdeksanvuotiaana toivon vielä olevani kovastikin naimakykyinen mies. Olen kaksikymmentäkuusi.

Kello näytti puoli kymmentä. Huuhtelin aamiaisastiat tiskikaappiin. Venyttelin hartaasti keskellä lattiaa. Kyllä tässä nyt jotakin pitäisi puuhata, että saisi krapulaveren kiertämään ja puhdistumaan paskasta, tuumiskelin. Keksin, että parin tunnin metsässä vaeltelu voisi olla parasta lääkettä lieviin viinavammoihin. Saattaisinhan siinä samalla tutkailla mustikkasadon tilannetta. Loppupäivän ohjelmaa miettisin sitten myöhemmin.

Kiskaisin lippiksen päähän ja pusakan niskaan. Otin varalta muovipussin taskuun mustikoita varten. Saapastelin vanhan puotirakennuksen sivuitse metsään vievälle polulle. Sateen jäljiltä tuoksuva kostea metsä on parhaita hajuja, mitä tiedän. Minusta siinä sekoittuu niin elämä kuin kuolemakin. Samoin metsässä kulkeminenkin on ristiriitaista, raskasta ja kevyttä samanaikaisesti, kun maasto on epätasaista, kasvusto on väliin esteenä, mutta metsänpohja on kuitenkin joustavaa. Ja kyllähän metsä herättää minussa myös villimiehen tuntoja. Tosi miehen hormonit ja metsästäjän vaistot heräävät ja terävöittävät aistit. Ei muuta kuin tulisi karhu vastaan ja pääsisi kunnon painiin niin, että sammalet vain lentelisivät.

Kuljin kaikessa hiljaisuudessa ympäristöä tarkasti tutkiskellen varmaan kilometrin, kunnes kiinnitin huomiota outoon ääntelyyn. Pysähdyin ja höristin korviani. Mikä kumman eläin päästelee tuollaisia ääniä? Inahtelua ja syvää huokailua, ihan kuin ihminen. Äänet tuntuivat tulevan noin kolmenkymmenen metrin päässä olevan suuren siirtolohkareen sivulta. Kostutin sormen ja testasin tuulen suunnan. Sen alapuolelta kiersin mahdollisimman äänettömästi vähän lähemmäs tiheän pusikon ja kuusien suojaan. Sieltä yritin matalana kurkkia, mikä siellä oli.

Mies nojasi selkäänsä lohkareen kylkeen. Vihreä pusero oli kääritty kainaloihin niin, että tiukat vatsalihakset näkyivät, ja toinen käsi siveli niitä. Kumisaappaat tunkivat nilkkoja myöten varvikkoon. Farkut oli laskettu reisille. Mies runkkasi silmät ummessa antaumuksella helvetin isoa kyrpäänsä.

Sehän oli Timo! Noin kolmekymppinen rakennusmies ja poikamies. Hän oli edellisenä kesänä ostanut meiltä mökin ja tontin järven rannasta. Olimme isän kanssa alkujaan rakentaneet mökin, kun ajattelimme ryhtyä hankkimaan lisätienestejä maatilamatkailulla. Ei meillä kummallakaan sitten ollut aikaa siihen hommaan ja niin olimme myyneet sen. Siinä on kaikki mukavuudet ja se on talviasuttava. Timo oli ostanut sen, koska hän harrastaa melontaa ja järvi on iso ja siitä pääsee halutessaan satojen kilometrien reiteille. Emme olleet tutustuneet häneen hyvänpäiväntuttavuutta pitemmälle. Joskus tuli vain katseltua, kun hän meloi järvenselällä.