Antinoos

Satu Karhu-Antista ja kuningas Kultatukasta

Minäpä kerron nyt teille sadun. Se kertoo talonpojan pojasta Karhu-Antti ja kuningas Kultatukasta. Se alkaa niin kuin kaikki sadut...

Olipa kerran, kauan kauan sitten kaukaisessa maassa vanha talonpoika, jolla oli kaksi poikaa, vanhempi ja nuorempi, joka oli nimeltään Antti. Molemmista pojista kasvoi komea ja väkivahva nuorukainen. He olivat tummahiuksisia, leveäharteisia ja pitkiä. He kumpikin olivat kuuluisia kovina työmiehinä, jotka uurastivat talon töissä aamusta iltaan isänsä hyväksi. Ja tämä oli hyvin ylpeä ja iloinen salskeista pojistaan, jotka tulivat keskenään erittäin hyvin toimeen, olivat suorastaan parhaat ystävykset. Äitinsä pojat olivat menettäneet jo hyvin varhain.

Sitten pojat alkoivat tulla naimaikään. Isä etsi ja löysi vanhemmalle pojalle vaimoksi naapurikylästä rikkaan talon tyttären. Tämä oli kaunis ja sopuisa luonteeltaan. Sulhanen ja morsian rakastuivat tuota pikaa toisiinsa ja niin pidettiin suuret häät. Juhlissa isä veti nuoremman poikansa Antin vähän syrjemmälle ja sanoi:

– Rakas poikani, nyt kun veljesi menee naimisiin ja ryhtyy kohta minun jälkeeni isännäksi tähän taloon, meidän pitää löytää sinullekin vaimo. Olen ajatellut, että ottaisit tuon naapurin Katrin ja menisit heille kotivävyksi. Kun heillä ei ole poikaa, niin aikaa myöten sinusta tulisi siihen taloon isäntä ja sitten voisitte veljesi kanssa viljellä kaikessa sovussa naapuritiloja.
– Isä hyvä, en minä tahdo. Enkö minä voi pysyä tässä veljeni renkinä?
– Kyllähän se alkuun käy, mutta ei pitemmän päälle.

Asia jäi sillä kertaa siihen, ja isä ajatteli antaa poikansa miettiä rauhassa. Antti oli kuitenkin jo aivan varma, ettei hän halunnut naimisiin sen enempää sinänsä ihan mukavan Katrin kuin kenenkään muunkaan naisenpuolen kanssa. Hän tunsi sisimmässään ihan muuta.

Nimittäin edellisenä kesänä heinänteon aikaan pitkän ja kuuman päivän päätteeksi, kun muut olivat palanneet kotiin, isä oli lähettänyt Antin ja talon nuoren rengin Matin juottamaan ja uittamaan hevoset läheisen järven rantaan. Tämä Matti oli ylen kaunis kasvoiltaan ja komea varreltaan. Ikätovereina Antista ja Matista oli tullut hyvät kaverukset, jotka viihtyivät hyvin keskenään.

Rannassa nuorukaiset olivat antaneet hevosten ensin juoda järven vettä ja itse olivat keränneet vanhoja kuivuneita kaislanolkia, joista he puukoillaan olivat pilkkoneet sutimaisia harjoja. Sitten he olivat riisuuntuneet alastomiksi. He olivat vilkuilleet toistensa komeita vartaloita ja miehekästä lihasta jalkojen välissä. Varsinkin Antilla oli näyttävä halko, josta Matti oli naureskellen esittänyt hupaisia huomautuksia.

Pojat olivat nousseet hevosten selkään ja ratsastaneet syvemmälle järveen. Siellä he olivat tekemillään kaislaharjoilla hinkanneet hikiset hevosensa ja samalla toisiaan vaivihkaa seuraten alkaneet ajatella levottomia. Sitten he olivat vieneet hevoset rantaan, sitoneet niiden etujalat, etteivät ne karkaisi, ja päästäneet ne syömään siihen tuoretta heinää. Itse he olivat riemuiten syöksyneet uimaan. Vedessä he olivat peuhanneet, roiskineet vettä toistensa päälle ja lopulta painiskelleet alastomina.

Matalassa rantavedessä Mattia painissa syliinsä puristaessaan Antti oli äkkiä tuntenut tavallista syvempää riemua. Hänen miehuutensa oli tuntunut turpoavan, ja hämillään hän irtautui toveristaan. Silloin hän huomasi, että Matin kalu oli seisoa tököttänyt pystyssä kovana kuin viikatteen hiomakivi. Siinä polvillaan he tuijottivat toistensa haaroja. Matti oli sanonut:

– Taivahan tähden, sinullahan on vehje kuin orilla! Saanko tunnustella?

Lupaa odottamatta Matti oli tarttunut tiukalla otteella Antin suoroon. Antti henkäisi syvään, kun se tuntui niin hyvältä. Kuin ajattelematta hän puolestaan puristi kouransa kaverinsa vehkeeseen ja saman tien ymmärsi olevansa onnellinen. Tilanne oli nuorukaisista kuitenkin niin kummallinen, että tirskuen he päästivät irti toisistaan. Ujostellen he nousivat vedestä ja vain vaivihkaa toisiaan silmäillen he pukeutuivat. He päästivät hevoset etujalkojen naruista, nousivat ratsaille ja palasivat kotiin.