Antinoos

Nahkatakkisten rakkaus

Minun fetissini on nahkatakit. En tiedä, miksi. Niin vain on aina ollut. Itselläni on ollut nahkatakki viisitoistavuotiaasta lähtien, mutta jo sitä ennen nyrjäytin aina niskani, kun näin kavereita nahkatakeissa, ja tunsin kummaa kiihtymystä.

Kai ne mustat nahkakuteet viestittävät tietynlaista miehisyyttä, 'olen kova jätkä', minulla on toinen, paksu nahka eikä minun sieluani pääse toiset sen läpi herkästi näpelöimään. Jotain tuollaista ehkä, mutta lisäksi ennen kaikkea nahkatakit ovat jumalattoman seksikkäitä – minulla alkaa seistä, kun ajattelenkin niitä. Kun lähdin metsästämään jätkiä, en edes kiinnittänyt huomiota muihin kuin tyyppeihin, joilla oli nahkatakki.

Minulla on viisi erilaista takkia. On prätkätakkia, niitein koristeltua ja yksi tavallinen yksinkertainenkin malli. Nahan paksuus ja pehmeys vaihtelevat. Kaikki on silti mustia, kun se on kiihottavin väri, eikä mustan läpi näe minun sisääni. On minulla yhdet nahkahousutkin ja saappaita, mutta ne eivät ole niin tärkeitä kuin takit. Ja nahkatakki minulla on niskassa vuoden ympäri keleistä riippumatta.

Vasta lukioikäisenä oivalsin nahkatakkien liittyvän minun homouteeni. Siihen aikaan asuimme kaupungin laitamilla olevalla omakotialueella. Alun perin se oli rakentunut sodan jälkeen työläisten asuinalueeksi. Tontit ovat isoja sen ajan tavan mukaan. Myöhemmin 80-luvulta lähtien alueen valloittivat hyvin toimeen tulevat keskiluokkaiset perheet, kuten omanikin. Porukka, jolla oli rahaa ja innostusta toteuttaa itseään jatkuvalla remontoinnilla ja puutarhanhoidolla, mutta ei aikaa rakentaa omaa taloa alusta asti.

Yksi harvoja poikkeuksia oli Juhon perhe. Toki hekin olivat varakasta keskiluokkaa, molemmat vanhemmat proffia yliopistolla. Heidän talonsa oli kuitenkin Juhon isän lapsuuden koti. Juho asui samanikäisistä kavereistani kaikkein lähimpänä meitä, parin talon päässä. Kai siitä syystä meistä tuli parhaimmat kaverit.

Se kaveruus oli ehkä vähän outoa sikäli, että olimme aika erilaisia. Hän on minua puoli vuotta nuorempi, kymmenisen senttiä lyhyempi ja ruumiinrakenteeltaan hintelämpi. Siihen aikaan hän oli aika arka mietiskelijä, ujosteli porukoissa, pysytteli kyllä jengin mukana, mutta enemmän tarkkailijana. Siksi varmaan jotkut yrittivät välillä ottaa hänet kiusaamisen kohteeksi, mutta minä puutuin niihin tilanteisiin heti ja olen sen verran raju tyyppi, että minua uskottiin myös. Että melko rauhassa Juho sai olla, kunhan pysyi minun lähelläni.

Nyt kun ajattelen, niin taisin ryhtyä Juhon suojelijaksi myös siksi, että rakastin häntä pienestä pitäen. Tietysti silloin sitä tiedostamatta rakkaudeksi. Juho oli jumalattoman söpö jätkä, tytöt oli varmaan hulluna häneen. Kun hymyili tai purskahti nauramaan, aurinko puhkesi paistamaan koko maailmalle. Lisäksi hän opetti minut ajattelemaan, hän on hyvin analyyttinen tyyppi. Ja tarkkailemaan ympäristöä, tutkimaan sitä yksityiskohtia myöten. Hänen avullaan opin näkemään, mikä on ollut tärkein ominaisuus tielläni taiteen maailmassa. Juhosta itsestään tuli luonnontutkija, biologi – sukurasitus heidän perheessään.

Ja niin kuin minulla Juhollakin oli musta nahkatakki. Ei se tietysti vain minusta johtunut. Kaikilla sen seudun jätkillä oli nahkatakit. Me olimme olevinamme niin kovia jätkiä. Emme me mitenkään terrorisoineet sitä ympäristöä, vaikka jotkut vanhemmat ehkä vähän meihin hermostuivatkin. Koskapa nuorisoporukoihin olisi myötämielisesti suhtauduttu. Me tyydyimme korkeintaan vähän nahistelemaan ja painiskelemaan keskenämme ja ihan kaikessa kaveruudessa.

Vähän matkan päässä siitä asuinalueesta kulki ulosmenotie kaupungista. Tietysti sen varressa aika lähellä oli 'kaikkea saa 24/7' –huoltoasema. Meidän nahkatakkijengimme notkui siellä kaikki vapaa-ajat. Jos oli rahaa, niin sisällä kahvilassa. Muuten pihalla. Useimmiten kaikilla oli edes vähän rahaa, kun olimme melko varakkaista perheistä.

Sitten kerran, taisi olla perjantain alkuilta toukokuun puolta väliä, istuimme siellä kahvilassa isolla jätkäporukalla. 'Oli siellä tyttöjäkin, mutta me ei välitetty niist', vai miten se yksi kansanlaulu menee. Jotkut kiskoivat colaa, jotkut kahvia ja nahkatakit natisivat. Siinä lähellä oli lehtiteline, jossa oli esillä myös miesten lehtiä. Tietenkin meidän 17 – 19-vuotiaiden nuorten miesten puheet tai pikemminkin vaimean hekotuksen säestämät kuiskaukset kietoutuivat niiden lehtien oletettuihin sisältöihin. Muina miehinä kävimme seisoksimassa telineen edessä ja kirosimme, kun ne lehdet oli pakattu muoveihin eikä niitä päässyt selailemaan. Kaipa niiden pakkausten tarkoitus oli suojella meidän nuorukaisten siveyttä eikä suinkaan sivuja tahmaisilta sormenjäljiltä.