Antinoos

Isin poika

Äitini kuoli, kun olin vähän alle kaksi vuotta. Johonkin aggressiiviseen syöpään. Jäin isän kanssa kaksin asumaan isoa omakotitaloamme. Ja kaksin olemme olleet nyt noin neljännesvuosisadan. Olihan meillä toki apuna isovanhemmat ja isän sisko aina tarvittaessa, kun olin pieni. Pääosin selvisimme kuitenkin kaksin. Minun isäni, Antero, on maailman paras isä. Hän on lämmin, huolehtiva ja helläkin – minua kohtaan.

Muuten hän on kova mies. Hän on pitkä (187) ja romuluisen lihaksikas. Näyttää lähes aina kiukkuiselta alta kulmiensa tuijottelijalta, siis muiden silmissä. Hän on diplomi-insinööri. Hän toimii nykyään toimitusjohtajana yhdessä maanrakennusfirmassa. Siis isoja koneita ja kovia miehiä ympärillään. Isä sanoo, että siinä ympäristössä miehen täytyy olla uskottava eli kyettävä panemaan kovan kovaa vastaan. Siihen isä totisesti pystyy. Olen ollut siinä firmassa teini-iästä kesätöissä ja voin sanoa, että ne miehet arvostavat kyllä isääni, on kuulemma tiukkuudestaan huolimatta reilu ja työväkeä kuunteleva pomo.

Minua ne äijät siellä kesätöissä ovat härnänneet, kiusanneet, tehneet jäyniä, ovat testanneet, mitä johtajan penikka kestää. Olen kestänyt virnistellen ja vastannut samalla mitalla. En koskaan juorunnut niistä isälle. Ja kun pari kertaa vedin muutamaa kaveria turpaan, olen minäkin saanut äijien kunnioitusta osakseni. Isänsä poika, jätkät naureskelivat.

Isä on himokuntoilija. Kun hän opetti minut noin kolmivuotiaana ajamaan pyörällä, sain ajaa hänen rinnallaan kymmenen kilometrin lenkkejä. En tietenkään aina jaksanut. Silloin isä kaappasi minut olkapäälleen ja pyörän kainaloon ja jatkoi juoksuaan. Muistan näkynä pomppineeni siellä olkapäällä ja katselleeni selän yli isän lenkkareiden kantapäitä ja miten purut vain pöllysivät siinä menossa. Isä hikoili ja minä hihkuin riemusta siinä höykytyksessä. Myöhemmin selvisin lenkeistä tietysti paremmin ja kouluiässä jo juoksinkin isän rinnalla.

Isän seurassa minustakin tuli kova tyyppi. Ei isä sitä minulta koskaan ole tosissaan vaatinut. Jos pienenä ja touhukkaana nassikkana satuin telomaan itseni ja pillahtamaan itkuun, isä ei koskaan moittinut minua. Päinvastoin veti syliinsä ja lohdutti, mutta hoputti sitten yrittämään uudestaan. Periksi ei saanut liian helposti antaa.

Kun seitsemänvuotiaana aloitin koulun, sain heti toisena päivänä turpaani. Olemme isäni kanssa punatukkaisia pisamanaamoja eli automaattisia kiusaamisen kohteita. Odotin kotona isää töistä ja nyyhkin surkeana. Verta oli tullut nenästä, jonka opettaja oli kyllä pessyt pois. Kun isä tuli kotiin, seisoin eteisessä ja paruin suoraa huutoa. Hän polvistui eteeni, otti pääni isojen kouriensa väliin ja pyyhki leveillä peukaloillaan kyyneleet poskiltani. Kun oli saanut nikoteltua, mitä oli tapahtunut, hän kysyi:

– Itkitkö siellä muiden nähden?
– Joo-ooh.
– Älä koskaan itke niin, että muut näkevät. Pure hammasta ja säästä itku tänne kotiin. Minun sylissäni saat itkeä vapaasti.

Sitten hän kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja veti minut rintaansa vasten. Muistan vieläkin, miltä isän vahvat rintalihakset tuntuivat, muistan hänen hienhajunsa ja sen puna-keltaruudullisen pehmeän flanellipaidan poskeani vasten. Olin turvassa. Sitten isä kysyi:

– Löitkö takaisin sitä poikaa?
– En. Se on kolmasluokkalainen.
– Itseään pitää puolustaa vaikka kuinka isoja kavereita vastaan. Ei pidä pelätä.

Sitten menimme yhdessä sen pojan kotiin selvittämään sitä tapausta. Heidän talonsa oli samalla omakotialueella parin kadun päässä. Talon rouva avasi oven ja se poika piilotteli äidin hameen takana. Kun isä selitti, että pojan pitää pyytää anteeksi ja luvata, ettei koskaan enää lyö minua tai ketään muutakaan. Se akka yritti väittää, ettei poika ollut ketään lyönyt. Isä näytti sille opettajaltani saamaansa tekstiviestiä, jossa kertoi pojan vanhemmille soitetun heidän lapsensa touhuista. Nainen punastui. Sitten siihen tuli talon isäntä ja alkoi haukkua isää ja käski pitää punatukkainen kakaransa poissa hänen poikansa tieltä. Kun se idiootti alkoi vielä töniä isää, tämän nyrkki heilahti vain kerran ja se ukko lensi varmaan kaksi metriä eteisen lattialle selälleen. Siinä se räpytteli silmiään ja yritti tajuta, mitä tapahtui. Akka kirkui, että hän soittaa poliisin. Isä totesi vain, että sopii, varsinkin jos hänen ukkonsa ja poikansa kestävät sen häpeän, että äiti soittaa heti virkavallan apuun, kun aviomies joutuu tappelussa tappiolle. Ei tainnut soittaa, kun koskaan asiasta ei kuulunut sen kummempaa. Se poika ei tullut seuraavana päivänä kouluun ja sitten kun tuli, kiersi häpeästä punastellen minut kaukaa. Se perhe muuten muutti siltä alueelta vähän yli vuoden kuluttua tuosta tapauksesta.