Antinoos

Pyörätuolimies

Joskus elämässä vain tapahtuu nyyhkyasioita, jotka saavat tavallisen arjen ja tunteetkin pois tolaltaan. Sitten jälkeenpäin, kun tilanteet rauhoittuvat ja niitä pahoja juttuja pystyy katselemaan huumorilasienkin läpi, niin ehkä huomaa suhtautuneensa asioihin ylidramaattisesti tai liian sentimentaalisesti, siis nyyhkymäisesti.

Me olemme Maken kanssa molemmat 25-vuotiaita. Teemme kumpikin parhaillaan gradujamme. Minä olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta, Make talous- ja hallintotieteitä. Asumme yhdessä. Make on onnettomuuden seurauksena vammainen ja käyttää liikkumisessa pyörätuolia. Minä olen ns normaali.

Asuimme lapsuudessa ja nuoruudessa samassa kaupunginosassa, mutta parhaat kaverit, paita ja peppu, meistä tuli yläasteella. Me teimme kaiken yhdessä. Pelasimme lätkää, joka vaihtui lukiossa salibandyyn, ja jalkapalloa. Pakersimme läksyt yhdessä. Olimme muuten kohtalaisen hyviä oppilaita, mitä voi pitää pienenä ihmeenä. Vedimme yhdessä ensimmäiset kännit. Kokeilimme tupakkaa ja vähän muutakin, jotka onneksi jäivät molemmilla yhteen kertaan. Emme olleet mitään pahoja kundeja, mutta toimintatarmoa kummallakin piisasi niin, että yhtä jos toista hölmöyttä tulimme harrastaneeksi. Kaiken kaikkiaan olimme kai ihan tavallisia nuoria jätkiä, jotka telmivät ja höyrysivät menemään pelkästä elämisen riemusta.

Roikuimme toistemme luona niin paljon, että vanhempamme eivät olleet aina varmoja, kuinka monta lasta heillä minäkin päivänä oikein olikaan. Minulla on oikeasti yksi isoveli ja Makella kaksi pikkusiskoa. Isäni kuitenkin kyllästyi jatkuvasti raahaamaan kellarista Makelle patjaa ja osti hänelle oman sängyn minun huoneeseeni. Viikon päästä minulla oli oma sänky Maken huoneessa. Yöt venyivät joskus aamutunneille, kun meillä riitti sitä puhumista. Aiheet olivat välillä syvällisiä elämänpohdintoja, välillä löysää läpän heittoa.

Ja tietenkin me runkkasimme yhdessä. Aamulla salakuljetimme sitten tuhriintuneita vessapaperimyttyjä kalsareissa pönttöön. Runkkasimmehan me toki muuallakin. Koulun poikienvessassa, kellareissa ja suosikkipaikassamme pienessä metsikössä. Kerran lähistön parkkitalossa runkkasimme mällit yhden mustan Audin kuljettajan puoleisen oven kahvaan. En tiedä muista nuorista tyypeistä, mutta tuntuu kuin me olisimme olleet jotenkin seksuaalisesti hyperaktiivisia, runkkuaddikteja.

Semmoinen ero Makessa ja minussa kuitenkin oli, että minä olin homo. En edes muista, kuinka nuori olin, kun tiedostin oman homoseksuaalisuuteni, hyvin varhain kumminkin. Silti en koskaan ottanut asiaa puheeksi Maken kanssa. Minä en ollut kiinnostunut hänestä seksuaalisesti tai en ainakaan tunnistanut itsessäni sellaista, joten se ei tuntunut mitenkään tärkeältä asialta keskustella. Hänhän oli sitä paitsi minun läheisin ystäväni, kuin veli, eikä sellaista himoita. Ehkä minä myös pelkäsin hänen reaktiotaan. Ties vaikka homouteni olisi karkottanut hänet viereltäni.

Make nimittäin oli umpihetero. Tai siis käyttäytyi niin. Kun liikuimme isommassa porukassa tai pörräsimme discoissa, hän oli koko ajan tyttöjen kimpussa. Ja tytöt hänen. Makehan oli paitsi hauska tyyppi niin myös seudun komein sälli. Tummat puolipitkät hiukset, paksut kulmakarvat, suuret ruskeat silmät, joissa pitkät mustat ripset. Ja leveä, paksuhuulinen suu, jonka hymy paljasti tasaiset valkeat hampaat ja vei jalat alta keneltä tahansa. Lisäksi meillä molemmilla oli liikuntaharrastusten ansiosta hyvännäköiset vartalot – tämä ei ole vain minun mielipiteeni muuten.

Joten ei siis mikään ihme, että Make jätti jälkeensä pitkän rivin kyynelehtiviä tyttöjä. Hän ei koskaan ruvennut seurustelemaan kenenkään kanssa, pisin suhde lukioaikaan taisi olla kaksi viikkoa. Jätkäporukassa hän esiintyi hirmupanijana ja seksiasioiden asiantuntijana. Kerran minun oli pakko haukkua hänet, koska minusta hänen puheensa menivät liian naissukupuolta halveksiviksi. Huomautin, että hänen äitinsä ja siskonsa ovat myös naisia. Hän siisti kyllä sitten puheitaan.