Antinoos

Kahden miehen loukussa

Onpa ollut vuosi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on saanut kokea riittämiin. Eikä kaikki ole vielä edes loppunut. Saan edelleenkin elää hermot herkillä ja paskat housuissa. Homona sain puuhata yli kymmenen vuotta kaikessa rauhassa ja aika leppoisissa tunnelmissa – okei, ainahan ristiriitoja tyyppien kanssa oli. Mutta kun heterot tulivat kuvioihin mukaan, niin mieleni tyyni metsälampi on muuttunut tyrskyiseksi koskeksi. Eikä vain mieleni, jokunen huonekalukin on mennyt polttopuiksi.

Meitä on semmoinen äijäporukka, joka käy kesälauantaisin potkimassa puistossa jalkapalloa. Jo kymmenisen vuotta olemme tehneet sitä. Talvisin lajikirjo on monipuolisempi, mutta harrastustoimintamme epäsäännöllisempää. Kun kevät koittaa, puhelimet alkavat soida kuin linnunlaulu, ja me kokoonnumme nurmikolle telmimään pallon perässä. Säännöistä ei aina pidetä niin tarkkaa lukua, mutta reilu peli on meiningin perushenki – ja sekin joustavasti ymmärrettynä. Se on tosi hauskaa, kunnon miesenergian tuhlausta suuren kaveruuden merkeissä. Eikä kenelläkään ole seksiasiat mielessä. Tai viime kesään saakka ei ainakaan ääneen lausuttuna.

Perusporukkaamme on koko ajan kuulunut kymmenkunta miestä. Osa on lapsuuden ja nuoruuden aikaisia ystävyksiä, osa opiskelu- tai työkavereita. Lisäksi jengissä vierailee säännöllisen epäsäännöllisesti vakkareiden tuttuja. Minä olen alkuperäisiä jäseniä ja lähdin mukaan homman ideoijan, silloisen opiskelukaverini Kain houkuttelemana.

Puolella miehistä on jo perhe, ja toisella puolella takanaan tai parhaillaan jonkinmoinen parisuhde. Minä olin ainoa homo. En ollut koskaan varsinaisesti tarkoittanut salata sitä. Itse asiassa kun aikoinaan seurustelin pari vuotta Jannen kanssa, raahasin häntä kaksi kesää mukana pelaamassa. Mutta kuten sanoin, seksiasioista ei puhuttu, joten homouteni ei ollut koskaan tullut esiin. Ehkä se johtui myös siitä, etten miehenä edusta mitään niistä naurettavista homomielikuvista, joita niin monet heterot pitävät täytenä totena. Eikä heteroäijät älyä pelätä äijähomoja.

Viime vuoden heinäkuussa – oli aurinkoinen, muttei liian helteinen lauantai – istuin nurmikolla vetämässä säärisuojuksia ja nappulakenkiä jalkaan. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua vähän kummalta. Vilkaisin ylös. Muut ukot seisoivat hajallaan ja katselivat kuka minnekin. Ja kaikki olivat hiljaa! Poissa oli se tavanomainen älämölö. Huolestuin, josko joku porukasta oli kuollut.

Nousin ylös ja tiirailin jokaisen äijän. Kukaan ei katsonut minuun päinkään. Kalle pompotteli vaitonaisena palloa siinä lähelläni. Kuiskasin:

– Kalle hei, mitä on tapahtunut?

Hän säpsähti ja nappasi pallon kainaloonsa. Huomasin, että jotkut vilkuilivat vaivihkaa meihin päin. Kalle tuijotti kenkiensä kärkiä.

– Äh... tuota... en minä tiedä.

– Jumalauta mies, kakaise ulos!

– No vittu, sinä olet kuulemma homo.

– Häh?

– Joku oli nähnyt sinut jonkun homobaarin edustalla, ja sinä olit kourinut jotain kaveria.

– Entä sitten? Ei ollut, kuule, ensimmäinen kerta.

Kalle puhisi ja yritti katsoa apua anovasti muita, mutta nämä ihailivat korvat punaisina joko nurmen kukkia tai puiden latvoja. Suutuin ja äidyin karjumaan:

– Saatanan jätkät, ette kai te yritä väittää, että se on joku ongelma?! Se että minä siis olen homo? Menkää vähän itseenne! Minä olen pelannut ja sählännyt teidän kanssanne kymmenen vuotta, eikä minun homouteni ole koskaan ennenkään ollut teille mikään vitun ongelma. En ole yrittänyt kertaakaan raiskata tai lääppiä ketään teistä. Te olette minun kavereitani, ette mitään seksiobjekteja! Niin että mikä tässä on nyt niin vaikeaa! Häh?