Antinoos

Skini

Istuin keskiviikkona alkuillasta töiden jälkeisillä kaljoilla. Tykkään käydä keskustan halvimmassa baarissa, vaikkei se muuten ole mitenkään houkuttelevan oloinen paikka, kalsea juottola suoraan sanoen. Asiakaskunta on kylläkin erittäin mielenkiintoinen ja kirjava, professoreista ja lakimiehistä rappioalkoholisteihin. Siellä voi joutua mielenkiintoisiin keskusteluihin niin hienojen taiteilijoiden kuin karskia leikkivien moottoripyöräjengiläisten kanssa. Ja käyhän siellä meikäläisiäkin. Myöhemmin iltaisin sen sitten täyttävät melskaavat tuskin parikymppiset nuoret. Viimeistään sen porukan tullessa lähden yleensä kotiin.

Silloin keskiviikkona selailin iltapäivälehteä ja hörpin oluttani yksin pöydässä. Yhtäkkiä siinä seisoi neljä skiniä. Tunsin – tai pikemminkin tiesin – heistä Handen, joka pelaa samassa salibandyjoukkueessa pikkuveljeni kanssa.

– Moi, Hande aloitti. – Sopiiko tähän istumaan?
– Joo, tietenkin. Eikö teillä olekaan harkkoja?
– Eihän meillä keskiviikkoisin koskaan.

Tyypit istuivat alas tuoppeineen. Kaikilla oli kiiltäviksi ajellut kaljut. Kahdella musta pilottitakki ja toisilla nahkatakki niitteineen ja solkineen. Yhdellä roikkui maastohousujen reisille punaiset henkselit. Muilla oli housuissaan niittivöitä ja kaikenlaisia ketjuja. Kaikki olivat oikeastaan aika hyvännäköisiä ja selvästi timmissä kunnossa olevia sällejä. Veikkasin mielessäni, että he olivat jotain kakskolmosia, pikkuveljeni ikäisiä, pari kolme vuotta minua nuorempia.

Uppouduin lehteeni enkä seurannut keskittyneesti heidän jutteluaan, joka oli mitään sanomatonta läpänheittoa. Lähinnä ongelma tuntui olevan tyhmät ja pihtaavat naiset. Pojat suhtautuivat vastakkaiseen sukupuoleen niin ala-arvoisesti ja halventavasti, etten yhtään ihmetellyt, että he joutuivat elämään puutteessa. Kun pääsin lehden sudokujen kimppuun, höristin korviani. Tyyppien puheissa alkoi kuulua aika pahanlaatuista uhoa. Siinä pantiin matalaksi kaikki vähemmistöt ja erilaiset, mutiaiset ja muut ulkomaalaiset. Pahaa teki. Mitä ihmettä jotkut saavat siitä, että halveksivat ja mitätöivät toisia? Voimaa? Itsetuntoa? Vai yrittävätkö he voittaa jonkun oman pelkonsa?

Hain tiskiltä uuden tuopin. Kun palasin pöytään, se punahenkselinen oli päässyt kunnon vauhtiin:

– Vittu, kaikki homot pitäisi tappaa. Ne on häpeäksi kaikille normaaleille miehille. Saatanan luonnottomia pervoja.

Lähdin vessaan. Hande tuli kohta perässä ja änkeytyi viereeni kusirännille.

– Et taida ihan älysti tykätä meidän jutuistamme?
– No, suoraan sanoen ne ovat ihan perseestä.
– Joo. Koeta kestää. Kunhan uhotaan.
– Mutta osaatteko pitää puheet ja teot erossa toisistaan?
– Hei, ei me oikeasti olla pahoja jätkiä.

Kun menimme takaisin, ne muut olivat kiihdyttäneet itsensä häijyyn menoon. Punahenkseli messusi:

– Meidän pitäisi kerran mennä johonkin homobaariin ja panna tappelu pystyyn ja hakata ne homot.
– Hyvä idea! Siitä tulee teurastus, hekotteli yksi nahkatakkinen.
– Heheh, ne ämmämiehet joutuisivat paniikkiin.
– Vittu, jos tähän nyt tulisi joku homo, niin minä vetäisin sitä lättyyn niin, että räkä lentäisi, hihkui punahenkselinen innoissaan, ja sai minun pinnani palamaan.
– Tässähän on jo yksi homo, tiuskaisin.
– Häh, venähti muutama naama pitkäksi.
– No vittu, minä olen homo!
– Mutta Hande sanoi, että sinä olet rakennusmies, punahenkselinen ukisi.
– Joo, minä olen kirvesmies, mutta myös homo.

Mikä hiljaisuus. Hande tosin puri alahuultaan ja yritti katsella muualle. Hän oli purskahtaa nauruun. Muut jätkät tuijottivat minua roikottaen leukaa rinnalla. Henkseliskini punastui kaljuaan myöten. Hetken päästä hän mutisi kavereilleen:

– Lähdetään, jätkät, vittuun täältä.

Noloina he kiskaisivat tuoppinsa tyhjiksi ja jättivät minut yksin sudokujen pariin. Hande iski lähtiessään vielä minulle silmää ja virnisti hilpeästi. Kun tuohtumukseni tasaantui, hykersin mielessäni, että niin vain yksi homo ajoi skinilauman tiehensä.