Antinoos

Luolamies

Juttuhan on niin, että minä voisin hyvinkin kevyesti viettää elämäni perse pystyssä ja pakarat levällään. En tiedä parempaa kuin pantavana oleminen. Jos sitä voisi tehdä työkseen, olisin valittamatta valmis vaikka kuinka pitkiin ylitöihin. Ja olenhan minä sitä tehnytkin, paljon ja usein, mutta vain ilosta ja harrastuksena. Aina siitä lähtien kun parikymppisenä pääsin muuttamaan vanhempieni huomasta omilleni.
Ja monen moista patukkaa olen saanut. Pitkää, pätkää, paksua, ohutta, suoraa, käyrää, kestävää ja pikaista yliherkkää ja kaikkia olen rakastanut. Kalunkantajatkin ovat olleet kaiken mallisia: laihoja, lihavia, tavallisia, lihaskimppuja, pakettinaruja, kookkaita, lyhyitä, karvaisia, karvattomia. Rakastelijaluonteetkin ovat vaihdelleet: röyhkeitä, itsekkäitä, irstaita, arkoja, huomaavaisia, herkkiä, taitavia ja tökeröitä. Kaikista olen ainakin jollakin tavalla pitänyt.
Jaa, että mitenkö olen onnistunut kaikki nuo pyydystämään? Yksinkertaista. Olen hemmetin hyvännäköinen, pitkähkö, hoikka blondi, jolla on leveät hartiat ja kapea lantio sekä kiinteä pieni pyöreä peppu. Sitä paitsi olen peloton. Kun isken silmäni johonkin kaveriin, en epäröi yhtään mennä hölisemään ja lopulta ehdottomaan hilpeätä kirmailua patjallani. Onhan niitä harhaiskujakin tullut. Olen muutaman kerran sinnikkäästi yrittänyt pokata heteroa, mutta eivät ne ole pahemmin hermostuneet, kun olen sanonut, että ilmakos he niin miehekkäiltä vaikuttivatkin. Yksi hetero niin tykästyi kehuihini, että lähti jopa kokeilemaan homoleikkejä, mutta ei tietääkseni ole niitä sittemmin jatkanut.
Mutta nyt olen reilusti yli pari vuotta tyytynyt vain tuohon yhteen mieheen ja hänen vehkeeseensä. Mikko on hänen nimensä. Hän on luolamies. Niin tavoiltaan kuin ulkonäöltään. Hänen muhkuraiset kulmansa työntyvät otsasta pitkälle kuin gorillalla ja jättävät syvään varjoon sinänsä ihan kauniit, oudon sammaleenvihreät silmät. Nenä on lyhyehkö mutta jäntevä. Huulet ovat ihanan täyteläiset ja hampaat isot ja vahvat kuin raakaravinnon syöntiin tehdyt. Leuka on jämerin koskaan näkemäni; jos täräyttäisin sitä nyrkillä ihan täysillä, hän tuskin huomaisi, mutta minun rystyseni varmasti murtuisivat, ja arvatkaa vain, kuinka usein minun on tehnyt mieli hivauttaa sitä äijää.
Olemme samanmittaiset, 180, mutta meikäläisiä mahtuisi kolme hänen kehoonsa. Hänen hartiansa ja rintakehänsä ovat niin massiiviset, että minun täytyy liukastaa ovenpielet, jotta hän pääsisi ahtautumaan niistä ovista. Enkä minä puhu mistään läskistä. Ei, ei, kyse on teräksen kovista lihaksista. En itsekään ole totisesti mikään hento heinänkorsi, mutta näkisittepä hänen käsivartensa ja reidet sekä pohkeet. On niistä se hyvä puoli, että heikkoina hetkinäni voin huoletta heittäytyä hänen syliinsä pelkäämättä, että hän pudottaisi minut. Paitsi kun hän sattuu olemaan vittumaisella päällä, silloin on vain parasta luottaa omiin jalkoihin ja tasapainoon, etten teloisi itseäni.
Mikko on kaiken huipuksi karvainen kuin neandertalilainen ja kaikki karvat ovat pikimustia tuuheita kulmakarvoja myöten. Tukkansa hän pitää sentin siilinä ja parran parin millin sängellä, naamasta ei paljasta ihoa juuri näy – ei omastanikaan kun se sänki raapii pärstäni vereslihalle. Karjuni rinnan ja vatsan karvat pitäisi ajaa ruohonleikkurilla, jos hän siis antaisi niihin koskea. Käsivarsilla ja jaloilla voisi aivan hyvin lakaista lattian, pienimmätkin roskat kyllä tarttuisivat niihin tiheisiin karvoihin.
Sen tunnustan auliisti, että Mikko osallistuu kodinhoitoon hyvin kiitettävästi. Meillä on oikein siistiä, vaikka siitä pääasiassa onkin kehuminen minun tahtoani ja kotikasvatustani. Hän on suorastaan loistava ruuanlaittaja. Mutta ei hän niitä kotihommia pysty tekemään asiallisen rauhallisesti. Voi ei, se kuulostaa siltä, kuin menossa olisi jääkiekon maailmanmestaruuskisojen Suomi-Ruotsi loppuottelun viimeisen erän viimeinen minuutti 1-1 tilanteessa ja Ruotsi hyökkää. Sivu mennen sanoen hän työskentelee yhdessä valtion arkistossa. Siellä kellareiden syvyyksissä pölyisten papereiden keskellä hän onkin omiaan örisemään. Hän todella viihtyy siellä, omien sanojensa mukaan, koska siellä hänen ei juurikaan tarvitse olla tekemisissä ja lörpöttelemässä kaiken maailman joutavien kusipäiden kanssa.
Mikolla on nähkääs luolamiehen luonnekin. Hänen sanavarastoon ei kuulu minkäänlaisia tunteita kuvaavia sanoja tai ilmauksia. Hän ei ole muistaakseni koskaan sanonut edes pitävänsä minusta. Joskus epäilen, ettei hänellä mitään tunteita olekaan, kyseisellä osastolla aivoissa taitaa olla tyhjyyttä kumiseva musta aukko. Hän puhuu örähtelemällä ja murahtelemalla. Jos jollakin on asiaa hänelle, hän tuijottaa takaisin niin synkkänä ja pelottavana, että ihminen vallan unohtaa, mitä asiaa tässä nyt oikeastaan olikaan. Silloin kun Mikolla itsellään on todellista asiaa, hän ilmaisee sen huutamalla raivoissaan.
Esimerkiksi tässä muutamana päivänä kotimme kaikui hirmuista karjuntaa, että missä vitussa hänen kaikki sukkansa ovat saatana. Tartuin hänen ranteeseensa ja vein hänet makuuhuoneeseen. Avasin vaatekaapin kaksi ovea, joiden takaa löytyvät Mikon vaatteet. Vedin esiin sukkakorin ja katsoin häntä. Ilahtuiko hän? Sanoiko kiitos? Ehei. Hän huusi naama punaisena, että mistä vitusta hän voi muistaa, mitkä kaapit ovat hänen. Kahden vuoden jälkeen?
Illalla laitoin niihin kahteen oveen – ovat peiliä, joista tykkään useimmiten katsella, kun hän panee minua, kiihottavaa – pienet laput Mikon kaappi 1 ja 2. Vasemman kaapin vetokoreihin panin vielä laput: puseroita, t-paitoja, kalsareita, sukkia, villapaidat. Toisessa kaapissa roikkuvat mielestäni ilman lappujakin tunnistettavasti kauluspaidat, housut, kaksi pukua, kaksi irtotakkia ja ovessa solmiot. Eteisen vaatehuoneen oven lapussa kerroin, että täältä löytyvät urheilu- ja ulkovaatteet. No, mitä se luolamies teki? Pää muuttui tulipunaiseksi, hän lähti sanaakaan sanomatta ulos ja paukautti oven vielä täysillä kiinni perässään. Ja tuli yöllä kotiin päissään ja sanaakaan sanomatta nussi minua ihanan hurjana – se oli se kiva osuus.
Ymmärrän kyllä, jos te nyt haluatte tietää, ihanko oikeasti me olemme asuneet yhdessä jo yli kaksi vuotta. Miten se voi olla mahdollista? Miksi minä olen suostunut siihen? Miten minä kestän? Joo, niin pitkään yhteiseloamme on kestänyt. Vaikka luolamieheni kanssa on aivan turha puhua tunteista, minä vähän luulen, että minä itse olen syvästi rakastunut häneen. Jep, näin on. Katsokaas, kun sen kalu on kaksikymmentäkaksi senttiä pitkä, jumalattoman paksu ja se seisoo aina. Niin ja tämä neandertalilaiseni tykkää myös käyttää sitä, ei seisota turhaan.
Kaiken lisäksi hänellä on erikoinen tapa ratkoa riidat. Kun hän raivostuu minuun, hän syöksyy oitis panemaan minua. Sitä se on, kun mies ei osaa puhua, tosi mies ratkaisee ongelmat toimimalla. On minulla kaksi muutakin tapaa saada hänet naimaan minua, jos minua ei sattuisi huvittaa lietsoa riitaa. Saatan esittää sen villimiehen edessä hentoa saaliseläintä, vaikka somaa kaurista. Sen pedon metsästyshimo herää heti ja tuota pikaa hän ajaa minua takaa, syöksyy kimppuuni ja minun epätoivoisesti rimpuillessa hänen kourissaan hän astuu minut. Ihanaa, sen vain sanon. Toinen keino on, että rupean leikkimään tosi kovaa jätkää, joka uhoaa hänelle pahapäisenä. Tietenkin laumamme johtajauroksen on pantava terhentelevä kilpailijauros kuriin ja hän tekee sen tosi kivan kovakouraisesti, en voi kuin uikuttaa onnellisen avuttomana. Mutta jos yritän lähestyä häntä hellästi, hyväillä, suukotella häntä ja kuiskia, sotkettaisiinko lakanat, hän vain murahtaa halveksivasti, työntää minut syrjään ja jatkaa telkkarin katselua, luultavasti silloin tulee joku nyrkkeily- tai painiottelu.
Siitä potenssista pari esimerkkiä. Toissa viikolla naimme joka ilta vähintään kerran, monesti useammin. Tällä viikolla perseeni oli niin kipeä, että paneskelimme vain parina päivänä. Mutta eilen lauantaina teimme sen jo neljä kertaa. Aamupalalla kutittelin varpaillani pöydän alla hänen pallejaan ja siitäkös hän hurjistui. Tuolit ja astiat vain lensivät, kun minua saman tien pantiin siellä pöydän alla. Kauppareissun päätteeksi, kun olimme kinastelleet ostoskärryjen täyttämisestä kassajonolle asti, kotona ruokakassit lensivät pitkin eteisen lattiaa ja minua nussittiin naulakon alla. Illansuussa, kun olimme tulossa lenkiltä, äidyimme juoksemaan kilpaa viimeiset viisi sataa metriä, ja minä voitin, koskin kotiovea ensimmäisenä. Luolamieheni on julmetun kilpailuhenkinen eikä kerta kaikkiaan kestä häviämistä. Niinpä sain pampusta taas heti eteisessä. Illalla saunassa puhaltelin hänen iholleen ja niin se raivostunut sonni astui minut vielä siellä lauteilla. Niin että ylhäällä kertomani himoni tietäen ymmärtänette, että olen melkoisen onnellisesti rakastunut. Saan aina.
Niin että mistäkö minä löysin tuon alkukantaisen luolamieheni? Se meni näin. Olin ollut puutteessa ainakin puoli päivää ja himoissani kiirehdin illalla kantakapakkaani metsästämään seuraavaa panijaani. Baaritiskillä tuoppinsa ääressä istuksi tämä luolamies synkkääkin synkempänä, komeassa nahkatakissaan, vihreissä reisitaskullisissa maastohousuissa ja mustissa motoristisaappaissaan. Minullahan herahti nielu kuolaa täyteen tätä isoa miesten miestä tutkaillessani.
Olin nähnyt hänet siellä kyllä ennenkin muutaman kerran, mutta koska baari oli vain homoystävällinen heteropaikka, olin kaipuusta huokaisten luokitellut hänet siihen toivottomien luokkaan. Sitten jotain viikkoa aiemmin entinen hoitoni Hessu oli pokannut tämän korston kainaloonsa ja poistunut hänen kanssaan selvästikin kohti intiimejä seikkailuja. Olin järkyttynyt, kateudesta. Minun oli pakko soittaa seuraavana päivänä Hessulle ja pitää kolmannen asteen kuulustelu. Hessu tunnusti harrastaneensa kaverin kanssa häpeällistä toimintaa, mutta ei aikonut enää koskaan koskeakaan tyyppiin, sillä tämä oli ollut hänelle aivan liian hurja. Mitä se touhu oli ollut, sitä Hessu ei suostunut kuvailemaan, valitteli vain mustelmiaan. No, minähän kiljuin riemusta, tietenkin hiljaa mielessäni vain. Minä kun tykkään kaikkein eniten miehistä, jotka eivät pitele minua kuin kukkaa kämmenellä.
Nämä tiedot hallussani siis tutkailin hetken sitä synkkistä enkä yrittänyt hillitä itseäni. Marssin notkumaan hänen viereensä. No, hänhän ei mulkaissutkaan minuun päin. Mutta kun minä olen kiimassa, minua ei lannista juuri mikään. Lörpöttelin ummet ja lammet. On ilmoja pidellyt. Käytätkö sateella sateenvarjoa vai kumisaappaita? Kuinka pitkä matka on maasta kuuhun? Mikä on Andorran pääkaupunki? Mitä keisari Nero sanoi viime sanoikseen? Mikä on dollarin vaihtokurssi? Arvatkaa, mitä hän vastasi. Öyrgg, ööö, murh, höh, pythyi. Ja hörppäsi kaljaa päälle. Tämähän varsinainen höpöttäjä ja huuliveikko, tuumasin ja päätin siirtyä asiaan.
– Tiedätkö, minusta olisi tosi upeaa, että kun minä makaan patjallani, sinä taivutat tuon ison ruhosi ylleni niin, ettei kattolamppu enää häikäise silmiäni.
– Pane aurinkolasit. Tai vedä tyyny naamallesi.
– Krhm, niin. Kai niinkin voisi tehdä. Vaikka toisaalta ei ole miehen voittanutta. Siis keinoa, konstia miestä parempaa, yritin sinnikkäästi.
– Ei niin. Taidat yrittää tyrkyttäytyä pantavaksi, hän murahti, otti taas kulauksen kaljaa ja silmäili minut päästä jalkoihin. Olin takuuvarmasti kapakan hyvännäköisin homopoika – oikeasti mies, 28 v. – mutta niin vain se katse sai ryhdikkään hoikan varteni veltostumaan noloille mutkille, ja hän jatkoi: – Sorry vaan, mutta hennot pojat eivät kestä käsittelyäni.
– Hei, en minä mikään kuiva oljenkorsi ole! Oikeasti olen sisältä tiukkaa terästä.
– Minä väännän rautakangen umpisolmuun, jos tarvis.
– Ai sitä ollaan Teräsmies?
– Jep.
– Ja semmoiseen mieheen ei katsotakaan, jonka kanssa ei olla ensin väännetty kättä ja otettu painimatsia?
– Jep.
– No jaa, olisihan se ollut kiva päihittää sinut molemmissa lajeissa, mutta jos homot ei kiinnosta, niin minkäs sille voi.
Aloin jo oikeasti kyllästyä hänen yksitavuiseen keskustelutapaansa. Vilkuilin ympärilleni, löytyisikö paikalta helpompaa saalista. Moikkasin yhtä Karria etäällä nurkkapöydässä ja samalla huomasin, että tämä yrmy siinä vieressä tuijotti minua ällistyneenä. Hän kiskaisi oluttuoppinsa tyhjäksi ja murjaisi:
– Minun kyrpäni on sitten yli kaksikymmentä senttiä ja helvetin paksu.
– Höh, kehut vain.
– Mutta ennen kuin saat sitä, minä testaan sinut kummassakin lajissa. Jos en saa sinun rystysiäsi pöytään alle minuutin ja selätä sinua painissa samassa ajassa, panen sinua. Jos sinusta ei ole vastusta, palaan saman tien tähän istumaan.
Just joo ja niin me lähdimme minun luokseni. Olette oikeassa, olin umpihullu. Enhän minä ollut koskaan harrastanut moisia miehekkäitä voimailulajeja. Hän ei suostunut riisumaan edes saappaita tai nahkatakkiaan ennen kuin taistot olisi käyty. Voi olla, että olin hiukan kalpea, ainakin olin lakannut höpöttämästä ja tunsin itseni säälittävän heiveröiseksi, kun polvistuimme sohvapöydän vastakkaisille puolille ja iskimme kyynärpäät pöytään. Hänen rannekellonsa sai mitata aikaa.
Mutta jestas sentään, hänkö olisi päihittänyt minut alle minuutin? Hah! Se voimanpesän irvikuva sai raataa hiki otsalla kolme minuuttia kaksikymmentäneljä sekuntia. En kyllä yhtään ymmärrä, mistä minä sain sitä voimaa ja taistelutahtoa. Se karvainen lihaskimppu ei uskonut millään, mitä oli tapahtunut ja ärtyi vähän pahannäköiseksi. Silti minun piti ärsyttää vielä lisää:
– Kylläpä se kesti. Hetken jo meinasin kastaa sinun rystysesi odotellessa.
– Saatana, taisin ottaa liian monta olutta. Siitä se johtuu.
– Niin niin, se aiheuttaa kusihätää ja silloin on vaikea keskittyä. Älä, jätkä, lässytä, et ole niin kova kuin luulet, ilkuin, kun minulla ei päätä aina palella silloinkaan, kun järkevää olisi horkassa tutista.
– Jumalauta! Painitaan!
Luolamies oli jo ihan raivona, kun konttasimme matolle vastakkain. Hän kiskaisi nahkatakin päältään ja pullisteli minulle uhoten käsivarsiensa lihaksia. Kaihoisasti huokaisten totesin ne komeiksi ja ajattelin, etten ehkä saa nautiskella niistä sängyssä, kun en oikein jaksanut uskoa kykyihini siinä äijänväännössä. Sitten iskimmekin yhteen. Tunnustan, että luuni rutisivat pahaenteisesti siinä käsittelyssä. Mutta, mutta, se alkukantainen köriläs olikin aika hidas käänteissään. Siis verrattuna minun kaltaiseen urbaaniin notkeaan ja nopealiikkeiseen – ja himokkaaseen – homopoikaan. Olisittepa nähneet hänen kauhusta ja vihasta pullistuvat silmänsä, kun pariin otteeseen pitelin häntä allani tiukassa lukossa. Siis en todellakaan kehu itseäni yhtään, minä oikeasti pärjäsin loppujen lopuksi aika hyvin. Tietenkään en lopulta mahtanut mitään hänen voimilleen, mutta sen kuusi minuuttia neljätoista sekuntia, niin kuin myöhemmin selvisi, nautin suunnattomasti – ennen kaikkea Mikon suorastaan hätääntyneestä kiroilusta. Olen minä vain aika poika!
Luolamies istui rintani päälle, kiskaisi t-paidan yltään paljastaen upean, karvaisen rintansa ja esitteli kiihkona isoja lihaksiaan. Hiki helmeili hänen otsallaan, mutta hän vain irvisteli uhmakkaana:
– Katso, katso! Näetkö? Vittu, minä olen sentään mies! Saatana, sinusta ei ole mihinkään.
– Niin, niin, mutta mitä se kello näyttää, puuskutin hilpeänä hänen allaan.
– Täh?
– Eiköhän tässä ole tuhlattu aikaa jo ihan riittämiin, hymyilin tyytyväisenä, aukaisin hänen maastohousujensa napin ja vetoketjun ja työnsin käteni sisään kalua tavoitellen. – Kun sinullakaan ei ole enää kiire sinne baaritiskille, niin tarkistetaanpa saman tien, paljonko sinä tästä vehkeestä valehtelit.
– Minun ei siitä tarvitse paskaa puhua, hän mutisi nolona vilkaistuaan kelloa ja tappionsa tunnustaen. – Okei, aika hyvin kestit. Enpä olisi uskonut.
– Vau, mikä lihas! Enpä olisi uskonut minäkään. Kasvaako tämä tästä vielä?
– Tyhmä!
Sen jälkeen ei puhuttu. Huohotettiin, urahdeltiin, vingahdeltiin – minä –, muristiin ja kuolattiin. Ensin luolamies riepotti minua ympäriinsä ja repi minulta vaatteet. Sitten minun käteni riipivät hänet alastomaksi ja kuuma suuni ahmi malttamattomasti paljastuvaa karvakehoa. Kun näin sen hirmunuijan, olin pillahtaa itkuun onnesta ja ahmin sen kitaani. Siis sen verran kuin se mahtui. Yhdessä välissä se hurjimus yritti hiuksista minua repien vapauttaa vehkeensä, mutta tarrasin hampaillani siihen niin tiukasti, että hän antoi minun jatkaa. Haukkui minua kylläkin hulluksi.
Kun se kalu alkoi sykkiä huolestuttavasti, päästin sen lopulta irti, sillä en halunnut leikin loppuvan liian lyhyeen. Mikko nappasi nopeasti lattialla lojuvien housujensa reisitaskusta kortsuja ja liukugeeliä – jätkä oli siis alun alkaen ollut metsästysretkellä. Hetkessä olin mahallani ja sormet ahkeroivat persereiässäni. Sitten vahvat kourat tarttuivat minua vyötäröltä ja nostivat lantioni ylös. Ja, tähän kohtaan syvä nielaisu gulps, elämäni mahtavin kyrpä täytti minut, sitkeän määrätietoisesti ja voimakkaana. Minä hurmiossani annoin sille niin tiukan hoidon kuin ikinä. Ilmeisen onnistuneenkin niistä merkillisistä alkumiehen ääntelyistä ja kiroiluista päätellen. Lopulta hän rojahti selkääni vasten ja takoi lantiollaan pakaroitani aivan hurjana. Oma kaluni hieroutui mattoa vasten niin, että sen sperman putsaamisessa oli myöhemmin totinen työ. Luolamies survoi kourallaan naamaani, puri minua hartioista – ne hampaat jättivät kamalat jäljet – ja laukesi karjahdellen jotakin muinaisaramealla.
Hän kellahti selälleen viereeni ja tuijotti pystysilmin kärpästen jalanjälkiä katosta. Vaikka olin saanut täyden annoksen sitä metristä salamipötköä, holtiton kiimapeppuni ahnehti lisää. Ampaisin korston jalkojen väliin, revin kortsun helvettiin ja ryhdyin siivoamaan mällin jälkiä himokkaalla suullani. Mikko yritti mumista, ettei enää, hän on saanut kylliksi, mutta käskin hänen pitää örisevän turpansa kiinni. Pyörittelin samalla palleja kädessäni ja toisen käden sormilla kutittelin peräaukkoa, vaikka äijä yritti selittää, että se aukko on pyhä ja koskematon. Siitähän minä vain innostuin ja tungin keskisormea muutaman sentin sisään, kunnes luja isku tärähti korvalleni. Hyvä on, olkoon sitten mokomakin persereikä.
Mutta koska luolamies on sellainen potenssihirmu, ei mennyt viittä minuuttiakaan, kun se halko seisoi taas kivikovana. Ja minä aloitin raivoisan ratsastuksen. Samalla haravoin sormillani sitä rintakarvoitusta ja nipistelin nännejä. Koska mieheni siemenesteet oli jo tyhjennetty, sain nautiskella sen kiemurtelevan ja nytkähtelevän ukon päällä tosi pii-iitkään. Pyllyni sai kerrankin kyllikseen. Minä ehdin valumaan hikeä itseni kuivaksi, ja molemmilla kuola, räkä ja sylki lensivät, että sain siivota kämppää kaksi päivää. Mutta räjähtihän se mies lopulta. Tärisi ja uikutti oikein surkeasti, mutta silmin nähden onnellisena. Niin kuin minäkin. Olin viimeinkin löytänyt just oikean kyrvän ja sen jatkeen, jätkänroikaleen.
Kävimme pesulla. Järjestin meille vähän purtavaa ja kaljaa. Minä yritin lirkutella sitä sun tätä, mutta luolamies vain tuijotti hiljaa epämääräisiin suuntiin, urahti jotakin muttei sanonut mitään järjellistä. Kun hän alkoi tehdä lähtöä, sanoin, että hän voisi kyllä jäädä viereeni nukkumaan. Siihen hän älähti:
– Vittu, jos sen teen, sinä käyt heti käsiksi ja yrität raiskata.
– Käsiksi varmaan käyn, mutta tässä suhteessa raiskaushommat saat sinä luvan hoitaa, hymyilin kuin aurinko.
Hän mulkoili minua epäluuloisesti, mutta huokaisi sitten ja jäi yöksi. Kävin häneen käsiksi vasta aamulla ja voi miten hurjasti hän raiskasi minut, olin niin avutonta olevinani että. Mutta sitten hän kyllä lähti. Seurasi noin vuoden jakso jahkailua, tavatako vai ei, villiä seksiä vai ei ja muuta epäröintiä molemmin puolin. Vaan kun me emme kyenneet toisistamme erossa pysymään, tai hänen kalunsa ja minun reikäni eivät pystyneet, hankimme tämän yhteisen kodin ja muutimme yhteen silloin parisen vuotta sitten. Eikä kaduta yhtään, vaikka Mikko niin tunneköyhä ja sanavalmis luolamies onkin. Meillä kun kuitenkin tuo potenssi ja himo niin hyvin yhteen passaa.
Oho, nyt kuuluu kummaa krapulaista karjuntaa. Kuulostaa siltä, että siellä kaivataan panohoitoa jäykistyneelle vehkeelle. Täytyy lopettaa ja tallentaa tämä tarina jonnekin salaiseen kansioon, ettei Mikko vain lue tätä. Se kun ei takuulla tykkäisi, että kirjoitan hä...
Ja vitut, minäkö viitsisin lukea sinun säälittäviä räpellyksiäsi! Mitä helvettiä! Mikä vitun luolamies minä olen! Saatanan jätkä, nyt kyllä...
Iiiiik! Nyt minua taas viedään...